Mar­kuk­sen evan­ke­liu­min 12. luku ker­too ti­lan­teis­ta, jois­sa Jee­suk­sen luo tu­le­vat ih­mi­set ha­lu­si­vat ko­e­tel­la hän­tä. Ta­voit­tee­na oli saa­da ai­kaan kes­kus­te­lua, jos­sa Jee­sus lau­sui­si jo­tain it­sel­leen epä­e­dul­lis­ta. Ti­lan­teis­sa et­sit­tiin syi­tä, jot­ka voi­si­vat saat­taa hä­net epäi­lyt­tä­väk­si kan­sa­lai­sek­si, ja mo­nen ta­voi­te oli saa­da rai­vat­tua tuo kiu­sal­li­sek­si ko­et­tu opet­ta­ja pois.

Fa­ri­seuk­set tes­ta­si­vat Va­pah­ta­jan asen­net­ta ve­ro­jen mak­suun yh­teis­kun­nal­le, joka tuol­loin oli Roo­man val­ta­kun­ta. Sad­du­keuk­set esit­ti­vät te­o­reet­ti­sen ylös­nou­se­muk­sen jäl­kei­sen ti­lan­teen erään vai­mon ase­mas­ta, joka oli ol­lut puo­li­so­na seit­se­mäl­lä vel­jek­sel­lä pe­rä­tys­ten, vaik­ka tie­det­tiin, et­tei­vät ky­sy­jät it­se us­ko­neet koko ylös­nou­se­muk­seen.

Kun eräs lai­no­pet­ta­ja ha­vait­si Jee­suk­sen tai­dot kes­kus­te­li­ja­na, hän­kin ha­lu­si teh­dä te­rä­vän ky­sy­myk­sen: ”Mikä käs­ky on kaik­kein tär­kein?”

Tär­kein käs­ky

Jee­sus ki­teyt­ti lai­no­pet­ta­jal­le an­ta­mas­saan vas­tauk­ses­sa lain kak­si­o­sai­sek­si ko­ko­nai­suu­dek­si, jos­sa ovat suh­de Ju­ma­laan ja suh­de lä­him­mäi­seen: ”Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si ja koko voi­mal­la­si. Toi­nen on tämä: ’Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si.’ Näi­tä suu­rem­paa käs­kyä ei ole.” (Mark. 12:30–31.)

Tämä lai­no­pet­ta­ja osa­si van­han lii­ton kir­joi­tuk­set hy­vin si­tee­ra­tes­saan psal­me­ja: ”Ja kun ra­kas­taa hän­tä koko sy­dä­mes­tään, kai­kel­la ym­mär­ryk­sel­lään ja kai­kel­la voi­mal­laan ja ra­kas­taa lä­him­mäis­tään niin kuin it­se­ään, se on enem­män kuin polt­touh­rit ja kaik­ki muut uh­rit” (Mark. 12:33). Jee­sus an­toi tun­nus­tus­ta kes­kus­te­lu­kump­pa­nil­leen osu­vas­ta vas­tauk­ses­ta, mut­ta ei pi­tä­nyt tätä kui­ten­kaan sy­dä­mes­tään us­ko­va­na.

Köy­hä an­toi vä­häs­tään

Jo ku­nin­gas Joo­ak­sen ai­ka­na ke­rät­tiin temp­pe­lin kor­jauk­seen ja uh­ri­ju­ma­lan­pal­ve­lus­me­no­jen hoi­ta­mi­sek­si va­ro­ja uh­ri­ark­kuun ve­roi­na, joi­den ke­rää­mi­nen oli voi­mas­sa jo Moo­sek­sen ai­ka­na erä­maa­o­lois­sa. Mar­kuk­sen evan­ke­liu­min 12. lu­vun ta­pah­tu­mis­sa Jee­sus is­tuu­tui temp­pe­li­a­lu­eel­la ole­van uh­ri­ar­kun lä­hel­le ja seu­ra­si ih­mis­ten toi­min­taa. Ih­mi­sil­le ker­ty­nyt va­ral­li­suus nä­kyi sel­väs­ti käy­tän­nös­sä: va­rak­kaat ky­ke­ni­vät huo­mat­ta­viin lah­joi­tuk­siin.

Erään puo­li­son­sa me­net­tä­neen nai­sen toi­min­ta kiin­nit­ti Va­pah­ta­jan huo­mi­on. Tämä ky­ke­ni an­ta­maan uh­ri­ark­kuun vain kak­si pien­tä lant­tia. Jee­sus ha­lu­si opet­taa tä­män köy­hän nai­sen toi­min­nan esi­mer­kil­lä ope­tus­lap­si­aan ja kut­sui nämä kat­so­maan.

Va­pah­ta­ja lau­sui – il­mei­sen pi­kai­ses­ti – ul­ko­nai­ses­ti jär­jen­vas­tai­sel­ta näyt­tä­neen joh­to­pää­tök­sen­sä nä­ke­mäs­tään: ”To­ti­ses­ti: tämä köy­hä les­ki pani uh­ri­ark­kuun enem­män kuin yk­si­kään toi­nen.” Kun nai­sen an­ta­man lah­joi­tuk­sen mää­rä oli rik­kai­den uh­rei­hin ver­rat­tu­na mi­tä­tön, Jee­sus ava­si suh­teel­li­sen nä­kö­kul­man: ”Kaik­ki muut an­toi­vat lii­as­taan, mut­ta hän an­toi vä­häs­tään, kai­ken mitä hä­nel­lä oli, kai­ken mitä hän elääk­seen tar­vit­si.” Köy­hän nai­sen an­ta­ma uh­ri oli suh­teel­li­ses­ti suu­rem­pi kuin rik­kai­den.

Työ ete­nee uh­rin an­si­os­ta

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ ete­nee hen­gel­li­ses­ti köy­hien an­ta­mil­la va­roil­la, kos­ka rik­kaat ei­vät tar­vit­se Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Va­ro­ja voi an­taa va­pain mie­lin mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan: ”Ku­kin an­ta­koon sen mu­kaan kuin on mie­les­sään päät­tä­nyt, ei vas­ta­ha­koi­ses­ti ei­kä pa­kos­ta, sil­lä ilois­ta an­ta­jaa Ju­ma­la ra­kas­taa” (2. Kor. 9:7).

Val­ta­kun­nan jär­jes­ty­nee­seen työ­hön sekä lä­him­mäi­sen par­haak­si voi uh­ra­ta pait­si va­ral­li­suut­ta, myös ai­kaan­sa ja saa­mi­aan hen­ki­siä ja hen­gel­li­siä lah­jo­ja. Näin ajal­li­ses­ti vain vä­hän omis­ta­va voi osoit­taa lä­him­mäi­sil­leen huo­mat­ta­vaa uh­ri­miel­tä ja osoit­taa us­kos­ta vuo­ta­vaa lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta. Köy­hyyt­tä ko­ke­va, joka kul­kee lä­him­mäi­sen rin­nal­la het­ken mat­kaa yh­des­sä, voi an­taa toi­sel­le mit­taa­mat­to­mia aar­tei­ta.

Evan­ke­liu­min löy­tä­nyt – it­ses­sään köy­hä ja va­ra­ton – ja­kaa koh­taa­mil­leen lä­him­mäi­sil­le il­mai­sek­si sen uh­rin, joka oli suu­rin mah­dol­li­nen uh­ri: evan­ke­liu­min kaut­ta Kris­tuk­sen, joka an­toi elä­män­sä kaik­kien edes­tä.

Ilk­ka Ha­ku­li­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

14. sun­nun­tai hel­lun­tais­ta: Ps. 112:5–9; Ruut 1:8–11, 14–18; Room. 13:8–10; Mark. 12:41–44

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 26.8.2015.