Vil­le Lai­va­maa

Elä­män vesi, evan­ke­liu­mi, kan­taa tai­vaa­seen.

Je­ru­sa­le­miin oli tu­los­sa suu­ret leh­ti­ma­ja­juh­lat. Juh­lil­la oli ta­pa­na py­säh­tyä muis­te­le­maan nel­jän­kym­me­nen vuo­den erä­maa­va­el­lus­ta. Leh­ti­ma­ja­juh­lien nimi tuli sii­tä, et­tä erä­maa­va­el­luk­sen ai­ka­na ma­joi­tut­tiin ti­la­päi­sis­sä ra­ken­nel­mis­sa. Leh­ti­ma­ja­juh­la oli sa­mal­la myös sa­don­kor­juun juh­la.

Myös Jee­suk­sen ko­to­na nuo­rem­mat vel­jet val­mis­te­li­vat läh­töä leh­ti­ma­ja­juh­lil­le. He yrit­ti­vät hou­ku­tel­la Jee­sus­ta mu­kaan. Suos­tut­te­lu ei eh­kä ol­lut täy­sin vil­pi­tön­tä. Jee­suk­sen vel­jet ni­mit­täin sa­noi­vat hä­nel­le: ”Läh­de Juu­de­aan, niin ope­tus­lap­se­si­kin nä­ke­vät, mil­lai­sia te­ko­ja sinä teet” (Joh. 7:3). Vel­jet an­toi­vat ym­mär­tää, et­tä Jee­sus oli jul­ki­suu­den­ki­peä.

Teks­tin mu­kaan vel­jet ei­vät us­ko­neet Jee­suk­sen ole­van Ju­ma­lan Poi­ka. Jee­sus ei lu­van­nut vel­jil­leen läh­teä juh­lil­le, kos­ka “hä­nen ai­kan­sa ei ole vie­lä tul­lut”. Jee­sus oli jo tuol­loin et­sit­ty mies, ja juu­ta­lai­set ha­lu­si­vat tap­paa hä­net. Ju­ma­lan Po­jan teh­tä­vä maan pääl­lä oli vie­lä kes­ken. Jee­sus läh­ti kui­ten­kin leh­ti­ma­ja­juh­lil­le sa­laa.

Jee­sus on elä­män läh­de

Jee­sus ei jää­nyt seu­raa­maan pel­käs­tään si­vus­ta leh­ti­ma­ja­juh­lia. Jo­han­nes ker­too evan­ke­liu­mis­saan Jee­suk­sen pu­hu­neen juh­lis­sa ai­na­kin kah­des­ti. Pää­tös­päi­vän pu­hees­saan hän kut­sui ko­va­ää­ni­ses­ti: ”Jos jon­kun on jano, tul­koon mi­nun luok­se­ni ja juo­koon!”

Sa­no­jen si­säl­tö ta­voit­ti kuu­li­jat. Ih­mi­set oli­vat var­mas­ti vii­kon juh­li­mi­sen jäl­keen ja­noi­sia ja vä­sy­nei­tä­kin. He oli­vat myös kuul­leet juh­lien ai­ka­na pal­jon Ju­ma­lan ih­meel­li­sis­tä te­ois­ta Is­ra­e­lin kan­san vai­heis­sa. It­se Her­ra Jee­sus oli pu­hu­nut ja to­dis­ta­nut it­ses­tään ja Isäs­tään.

Jee­sus, joka näki ih­mi­sen sy­dä­meen, näki ym­pä­ril­lään ih­mi­siä, joil­la oli “van­hurs­kau­den näl­kä ja jano” (Matt. 5:6) Va­pah­ta­ja­na, syn­tis­ten ys­tä­vä­nä ha­lu­si aut­taa hei­tä. Hän kut­sui ke­ho­tuk­sel­laan syn­nin vai­vaa­mia luok­seen. Hän ha­lu­si an­taa heil­le elä­män vet­tä. Je­sa­jan kir­jas­sa Ju­ma­la pu­huu sa­maan ta­paan: “Kuul­kaa, kaik­ki ja­noi­set! Tul­kaa ve­den ää­reen! Kuul­kaa mi­nua, tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kuul­kaa, niin te saat­te elää!” (Jes. 55:3.)

On mit­taa­mat­to­man ar­vo­kas asia, kun ih­mi­nen on sii­nä ti­lan­tees­sa, et­tä hä­nel­lä on van­hurs­kau­den jano. Se tar­koit­taa sitä, et­tä Ju­ma­la kut­suu pa­ran­nuk­seen. Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut, et­tä tä­hän ti­laan ei ke­nen­kään tar­vit­se jää­dä. Jee­sus sa­noi Vuo­ri­saar­nas­saan: “Au­tu­ai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ra­vi­taan” (Matt. 5:6). Jee­sus it­se on elä­män lei­pä ja elä­män läh­de. Hän pys­tyy aut­ta­maan kiu­sat­tu­ja ja vai­vat­tu­ja.

Ve­des­sä on voi­ma

Ju­ma­lan sana opet­taa, et­tä us­ko syn­tyy evan­ke­liu­min kuu­le­mi­ses­ta. Kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana (Room. 10:17). Kuu­le­mi­nen ja evan­ke­liu­min vas­taa­not­ta­mi­nen ei ole omis­sa pon­nis­te­luis­sa, vaan se on ko­ko­naan Kris­tuk­sen työ­tä. Kun ih­mi­nen us­koo, hän saa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen so­vi­tus­työn kaut­ta. Jee­sus aset­tuu asu­maan us­ko­van sy­dä­meen elä­män läh­teek­si.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too Jee­suk­sen jat­ka­van pu­het­taan: “Joka us­koo mi­nuun, ’hä­nen si­sim­mäs­tään kum­pu­a­vat elä­vän ve­den vir­rat’ (Joh. 7:38). Kun ih­mi­nen saa us­kon lah­jan, Pyhä Hen­ki aset­tuu hä­nes­sä asu­maan. Jee­sus sa­noi sa­ma­ri­a­lai­sel­le nai­sel­le: “Mut­ta joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” (Joh. 4:14.)

Täl­lä ve­del­lä on ih­meel­li­nen voi­ma, se kan­taa ajan ra­jan toi­sel­le puo­lel­le ikui­seen elä­mään.

Pyhä Hen­ki toi­mii edel­leen

Pyhä Hen­ki kut­suu edel­leen ih­mis­tä Ju­ma­lan luok­se evan­ke­liu­min vä­li­tyk­sel­lä, syn­nyt­tää us­kon ja roh­kai­see säi­lyt­tä­mään sen ja hy­vän oman­tun­non.

Lut­her se­lit­tää kol­man­nes­sa us­kon­kap­pa­lees­sa: ”Minä us­kon, et­ten minä voi omas­ta jär­jes­tä­ni en­kä voi­mas­ta­ni us­koa Jee­suk­seen Kris­tuk­seen, Her­raa­ni, en­kä tul­la hä­nen ty­kön­sä; vaan Pyhä Hen­ki on kut­su­nut mi­nua evan­ke­liu­min kaut­ta.”

Tä­nään­kin Jee­suk­sen seu­raa­jat te­ke­vät evan­ke­liu­min työ­tä, Py­hän Hen­gen voi­mas­ta Jee­suk­sen käs­kyn mu­kai­ses­ti.

”Hän it­se, lei­pä elä­män ja ar­mon läh­de syvä, suo Hen­gen voi­man vä­ke­vän, on rie­mu enen­ty­vä. Jos tie­ni kul­kee pi­me­ään, en väis­ty hä­nen jäl­jis­tään, hän oh­jaa, Pai­men hyvä.” (VK 392.)

Evan­ke­liu­mi Joh. 7:37–39

Raa­mat­tu 1992: Juh­lan suu­re­na pää­tös­päi­vä­nä Jee­sus nou­si pu­hu­maan ja huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”Jos jon­kun on jano, tul­koon mi­nun luok­se­ni ja juo­koon! Joka us­koo mi­nuun, ’hä­nen si­sim­mäs­tään kum­pu­a­vat elä­vän ve­den vir­rat’, niin kuin kir­joi­tuk­sis­sa sa­no­taan.” Täl­lä Jee­sus tar­koit­ti Hen­keä, jon­ka hä­neen us­ko­vat tu­li­si­vat saa­maan. Vie­lä ei Hen­ki ol­lut tul­lut, kos­ka Jee­sus­ta ei vie­lä ol­lut kir­kas­tet­tu.

Bib­lia: Mut­ta vii­mei­se­nä suu­re­na juh­la­päi­vä­nä sei­soi Je­sus ja huu­si, sa­no­en: joka ja­noo, se tul­kaan mi­nun ty­kö­ni ja juo­kaan. Joka us­koo mi­nun pääl­le­ni, niin­kuin Raa­mat­tu sa­noo, hä­nen koh­dus­tan­sa pi­tää vuo­ta­man elä­män ve­den vir­rat. (Mut­ta sen hän sa­noi sii­tä hen­ges­tä, jon­ka nii­den piti saa­man, jot­ka us­ko­vat hä­nen pääl­len­sä; sil­lä ei Pyhä Hen­ki vie­lä sil­loin saa­pu­vil­la ol­lut, et­tei Je­sus ol­lut vie­lä kir­kas­tet­tu.)