Jee­sus oli väi­tel­lyt juu­ta­lais­ten kans­sa temp­pe­lis­sä. Hän oli osoit­ta­nut, et­tä vaik­ka juu­ta­lai­set oli­vat va­pai­ta Ab­ra­ha­min lap­sia, he oli­vat kui­ten­kin epä­us­kon­sa vuok­si syn­nin or­jia.

Juu­ta­lai­set ai­koi­vat vi­hois­saan ki­vit­tää Jee­suk­sen, mut­ta tämä läh­ti pois temp­pe­lis­tä. Pois­tu­es­saan Jee­sus näki tien si­vus­sa syn­ty­mäs­tä saak­ka so­ke­an mie­hen ker­jää­mäs­sä. Jee­sus pa­ran­si tä­män mie­hen.

So­ke­an mie­hen ja Jee­suk­sen koh­taa­mi­nen sekä mie­hen pa­ran­tu­mi­nen ai­heut­ti­vat mon­ta kes­kus­te­lua ja väit­te­lyä pa­ran­tu­neen, hä­nen naa­pu­rien­sa, hä­nen van­hem­pien­sa sekä juu­ta­lais­ten ja Jee­suk­sen vä­lil­lä. Oli nii­tä, jot­ka us­koi­vat Jee­suk­seen, ja nii­tä, jot­ka epä­us­kon täh­den ei­vät voi­neet us­koa, vaik­ka nä­ki­vät so­ke­an saa­neen nä­kön­sä Jee­suk­sen avul­la.

Si­nun kä­te­si ovat mi­nut muo­van­neet

Ope­tus­lap­si­a­kin as­kar­rut­ti ky­sy­mys syn­nyn­näi­ses­tä so­keu­des­ta: kuka oli teh­nyt syn­nin, jon­ka vuok­si mies oli syn­ty­nyt so­ke­a­na? SRK:n vuo­si­kir­jas­sa 2014 to­de­taan: ”Jo­kai­ses­sa meis­sä to­teu­tuu Ju­ma­lan luo­mis­työ, ei­kä hä­nen ra­ken­nus­pii­rus­tuk­sis­sa ole vir­hei­tä”. Sama ym­mär­rys oli myös psal­min­kir­joit­ta­jal­la: ”Si­nun kä­te­si ovat mi­nut muo­van­neet. An­na myös ym­mär­rys­tä, et­tä opin käs­ky­si!” (Ps. 119:73.)

Me em­me va­ja­vai­si­na ja ra­joit­tu­nei­na ih­mi­si­nä ai­na ym­mär­rä ki­pu­jen, sai­rauk­sien tai ko­et­te­le­mus­ten tar­koi­tus­ta. So­ke­an mie­hen koh­dal­la Jee­sus it­se ava­si ope­tus­las­ten ym­mär­rys­tä: ”Niin on ta­pah­tu­nut, jot­ta Ju­ma­lan teot tu­li­si­vat hä­nes­sä jul­ki” (Joh. 9:3).

Mies meni ja sai nä­kön­sä

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä fa­ri­seuk­set kut­su­vat tois­ta­mi­seen so­ke­a­na syn­ty­neen kuul­ta­vak­seen. He vaa­ti­vat mie­hel­tä se­li­tyk­sek­si jo­tain muu­ta kuin et­tä Jee­sus oli­si an­ta­nut täl­le näön.

Epä­us­kon täh­den fa­ri­seuk­set ei­vät us­ko­neet Jee­sus­ta lu­va­tuk­si Mes­si­aak­si, vaan syn­ti­sek­si, joka rik­koi jopa sa­pat­ti­käs­kyä. Pa­ran­ta­mi­nen kun oli ta­pah­tu­nut sa­pat­ti­na. Pa­ran­tu­nut ker­toi kui­ten­kin uu­del­leen, mi­ten Jee­sus oli si­vel­lyt hä­nen sil­män­sä tah­nal­la ja käs­ke­nyt men­nä pe­sey­ty­mään Si­lo­an al­taal­le. Mies oli men­nyt ja saa­nut nä­kön­sä. Sa­mal­la mies jo kyl­läs­ty­nee­nä fa­ri­seus­ten ti­vaa­mi­ses­ta sa­noi: ”Te­kee­kö tei­dän­kin mie­li hä­nen ope­tus­lap­sik­seen?”

Fa­ri­seuk­set ajoi­vat lo­pul­ta suut­tu­nei­na mie­hen ulos syyt­tä­en hän­tä sa­mal­la syn­ty­mäs­tä saak­ka syn­ti­sek­si. Näin he suh­tau­tui­vat yleen­sä­kin la­kia tun­te­mat­to­miin, op­pi­mat­to­miin ih­mi­siin. It­se he tun­nus­ti­vat tur­vaa­van­sa la­ki­hurs­kau­teen, mut­ta myön­si­vät sa­mal­la, et­tei­vät tun­ne Jee­sus­ta: ”Sinä hä­nen ope­tus­lap­sen­sa olet, me olem­me Moo­sek­sen ope­tus­lap­sia. Me tie­däm­me, et­tä Ju­ma­la pu­hui Moo­sek­sel­le, mut­ta mis­tä tuo mies on pe­räi­sin, sitä em­me tie­dä.”

Jo ai­kai­sem­min Jee­sus oli osoit­ta­nut fa­ri­seuk­sil­le, et­tä vaik­ka he väit­ti­vät us­ko­van­sa Moo­sek­seen, he ei­vät oi­ke­as­ti tun­te­neet Moo­ses­ta ei­vät­kä hän­tä: ”Jos te us­koi­sit­te Moo­ses­ta, us­koi­sit­te myös mi­nua – juu­ri mi­nus­ta hän on kir­joit­ta­nut” (Joh. 5:46).

Minä us­kon, Her­ra

Kun Jee­sus kuu­li, et­tä fa­ri­seuk­set oli­vat aja­neet mie­hen pois, hän pu­hut­te­li mies­tä ky­sy­mäl­lä, us­koo­ko hän Ih­mi­sen Poi­kaan. ”Her­ra, kuka hän on?”, mies ky­syi. ”Sano, jot­ta voi­sin us­koa.” Jee­sus sa­noi: ”Sinä olet näh­nyt hä­net. Hän on täs­sä ja pu­huu kans­sa­si.” ”Minä us­kon, Her­ra”, mies sa­noi ja lan­ke­si maa­han hä­nen eteen­sä.

Mo­nis­ta kes­kus­te­luis­ta, jois­ta Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min yh­dek­säs luku ker­too, tämä kes­kus­te­lu on kaik­kein mer­kit­tä­vin. Se osoit­taa, kuin­ka us­kon lah­jan saa­mi­nen on täy­sin Ju­ma­lan työ­tä ih­mi­ses­sä. Ju­ma­la syn­nyt­ti Poi­kan­sa kaut­ta us­kon lah­jan mie­hen sy­dä­meen ja vah­vis­ti sen ih­me­te­ol­la an­ta­mal­la mie­hel­le myös ajal­li­sen näön.

Teks­ti­koh­dan jäl­keen Jee­sus ju­lis­taa, mi­ten hän on tul­lut maa­il­maan pan­nak­seen toi­meen tuo­mi­on: so­ke­at saa­vat nä­kön­sä ja nä­ke­vis­tä tu­lee so­kei­ta. Py­hän Hen­gen voi­mas­ta ju­lis­tet­tu sana on edel­leen­kin elä­vä ja voi­mal­li­nen. Se on te­rä­väm­pi kuin mi­kään kak­si­te­räi­nen miek­ka, se pal­jas­taa si­sim­mät ai­keem­me ja aja­tuk­sem­me. Ju­lis­te­tul­le sa­nal­le kan­nat­taa osoit­taa kuu­li­ai­suut­ta ja nöyr­tyä pa­ran­nuk­seen sil­loin, kun sana osoit­taa, et­tä kuu­li­ja on kul­ke­nut har­haan.

Mik­ko Hal­li­kai­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

20. sun­nun­tai hel­lun­tais­ta: Ps. 78:1–8; Jes. 8:11–15; 2. Kor. 1:18–22; Joh. 9:24–38

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 22.10.2014.