Al­bert Ha­lo­nen

Jee­suk­sen ver­tauk­set pu­hut­te­le­vat edel­leen. Nii­den tee­mat ovat ikui­sia ja ta­pah­tu­mat sekä hah­mot tun­nis­tet­ta­via. Nii­den tar­koi­tus on aut­taa ih­mis­tä tun­te­maan tai­vaan val­ta­kun­nan sa­lai­suu­det.

Jee­suk­sen ver­tauk­set kes­tä­vät ai­kaa. Mo­net niis­tä ovat ym­mär­ret­tä­viä jo sel­lai­se­naan sen kum­mem­min se­lit­tä­mät­tä. Jos­kus voi ol­la jopa vaa­ra­na, et­tä se­li­tys vain se­koit­taa ver­tauk­sen ydin­vies­tin eri­lais­ten yk­si­tyis­koh­tien ja nii­den tul­kin­to­jen vii­dak­koon.

Toi­saal­ta mo­nien ver­taus­ten koh­dal­la se­lit­tä­mi­nen on vält­tä­mä­tön­tä. Ajal­li­nen ja kult­tuu­ri­nen vä­li­mat­ka lu­ki­jan ja ver­tauk­ses­sa ku­va­tun en­sim­mäi­sen vuo­si­sa­dan Lähi-idän vä­lil­lä on jo niin suu­ri, et­tä ym­mär­tä­mi­nen vai­keu­tuu.

Vas­tuu teh­tä­väs­tä

Ver­taus pal­ve­li­joil­le us­ko­tuis­ta ta­len­teis­ta on yk­si niis­tä ver­tauk­sis­ta, jois­sa Jee­sus opet­taa tai­vas­ten val­ta­kun­nan lo­pul­li­ses­ta il­mes­ty­mi­ses­tä ja sii­hen liit­ty­väs­tä tuo­mi­os­ta. Se on jat­koa ver­tauk­sil­le hy­väs­tä ja huo­nos­ta pal­ve­li­jas­ta sekä vii­sais­ta ja tyh­mis­tä mor­sius­nei­dois­ta.

Ver­tauk­ses­sa up­po­ri­kas isän­tä muut­taa maas­ta ja ja­kaa omai­suut­taan pal­ve­li­joi­den­sa hoi­det­ta­vak­si. Jo­kai­nen pal­ve­li­ja sai, isän­nän har­kin­taan pe­rus­tu­en, eri­suu­rui­sen mää­rän hoi­det­ta­vak­seen. Ra­ha­sum­ma­na yk­si ta­lent­ti vas­ta­si sitä palk­kaa, jon­ka mies an­sait­si 20 vuo­den ah­ke­ral­la työl­lä. Kyse oli siis suu­res­ta vas­tuus­ta.

Ver­tauk­ses­sa pal­ve­li­joi­den teh­tä­vä oli kar­tut­taa ta­lent­tien mää­rää ja näin kas­vat­taa isän­nän omai­suut­ta. Us­kol­li­suus isän­näl­le oli us­kol­li­suut­ta hä­nen an­ta­mal­leen teh­tä­väl­le. Ver­taus osoit­taa, et­tä oi­ke­as­taan sil­lä ei ol­lut mer­ki­tys­tä, mi­ten mon­ta ta­lent­tia pal­ve­li­ja oli al­ku­pää­o­mak­seen saa­nut tai mi­ten pal­jon omai­suus nii­den avul­la oli li­sään­ty­nyt. Isän­näl­le riit­ti se, et­tä teh­tä­väl­le oli ol­tu us­kol­li­sia. Vaik­ka sit­ten edes pan­kin mak­sa­man ko­ron ver­ran (Matt. 25:27).

Eri­lai­set tuo­mi­ot

Kak­si kol­mes­ta pal­ve­li­jas­ta osoit­taa ole­van­sa riit­tä­vän us­kol­li­sia, vaik­ka hei­dän läh­tö­koh­tan­sa ja lop­pu­tu­lok­sen­sa ovat eri­lai­sia. He saa­vat mo­lem­mat sa­ma­nar­voi­sen kut­sun her­ran­sa ilo­juh­laan.

Ver­tauk­sen tun­nel­ma ti­he­nee lop­pua koh­den. Huo­mio kiin­nit­tyy kol­man­teen pal­ve­li­jaan, jos­ta isän­tä jou­tuu to­te­a­maan ko­vat sa­nat: kel­vo­ton ja lais­ka. Ly­hyt ver­taus ker­too pal­ve­li­jan sy­dä­men asen­tees­ta riit­tä­väs­ti. Hän ei ot­ta­nut isän­tän­sä an­ta­maa vas­tuu­ta lu­kuun vaan teki omat pää­tel­män­sä ja va­lin­tan­sa. Jo­kin muu oli tär­ke­äm­pää.

Omaa rat­kai­su­aan se­li­tel­les­sään hän syyt­ti jul­ke­as­ti isän­tää. Pal­ve­li­jan mu­kaan oli isän­nän omi­nai­suuk­sien vika, et­tei hän ol­lut jak­sa­nut ol­la us­kol­li­nen. Isän­tä oli hä­nen mie­les­tään vää­rän­lai­nen, ei­kä hän näh­nyt omas­sa toi­min­nas­saan mi­tään vi­kaa. Tuol­la asen­teel­la hän jäi ul­ko­puo­lel­le juh­las­ta ja lo­pul­ta myös il­man isän­tää. Hä­nel­tä otet­tiin pois se­kin vähä, mitä hä­nel­lä oli ol­lut.

Ilo­juh­la tai­vaas­sa

Suo­men kie­leen on juur­tu­nut puhe ”ta­len­teis­ta”, kun pu­hu­taan eri­lai­sis­ta yk­si­löi­den ky­vyis­tä ja eri­kois­tai­dois­ta. Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le jo­kai­sel­le ky­ky­jä, tai­to­ja ja omi­nai­suuk­sia. Näi­tä lah­jo­ja ih­mi­nen voi käyt­tää hy­vään tai pa­haan tai jät­tää ko­ko­naan käyt­tä­mät­tä.

Ver­tauk­sen sa­no­ma ei kui­ten­kaan ra­joi­tu vain sii­hen, kuin­ka hy­vin ih­mi­nen on in­hi­mil­li­ses­ti kat­so­en ky­ky­jään käyt­tä­nyt, vaan sii­nä on ian­kaik­ki­nen ulot­tu­vuus.

Ver­taus ku­vaa sitä, et­tä kun ih­mi­nen elää Ju­ma­lan ar­mon osal­li­suu­des­sa, hän on osal­li­nen kai­kis­ta tai­vaan val­ta­kun­nan aar­teis­ta ja va­paa pal­ve­le­maan Ju­ma­laa ja lä­him­mäi­siä. Elä­män päät­ty­es­sä hän pää­see tai­vaan ilo­juh­laan.

Mitä on us­kol­li­suus, jota Ju­ma­la ih­mi­sel­tä odot­taa? Mii­kan kir­jas­sa to­de­taan: ”Vain tätä Her­ra si­nul­ta odot­taa: tee sitä mikä on oi­kein, osoi­ta rak­kaut­ta ja hy­vyyt­tä ja va­el­la val­vo­en, Ju­ma­laa­si kuun­nel­len.” (Mii­ka 6:8.)

Evan­ke­liu­mi Matt. 25:14–30

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Sil­loin on käy­vä näin: Mies oli muut­ta­mas­sa pois maas­ta. Hän kut­sui pu­heil­leen pal­ve­li­jat ja us­koi koko omai­suu­ten­sa hei­dän hoi­toon­sa. Yh­del­le hän an­toi vii­si ta­lent­tia ho­pe­aa, toi­sel­le kak­si ja kol­man­nel­le yh­den, kul­le­kin hä­nen ky­ky­jen­sä mu­kaan. Sit­ten hän muut­ti maas­ta.

Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, ryh­tyi heti toi­meen: hän kävi niil­lä kaup­paa ja hank­ki voit­toa toi­set vii­si ta­lent­tia. Sa­moin se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, voit­ti toi­set kak­si. Mut­ta se, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, kai­voi maa­han kuo­pan ja kät­ki sin­ne isän­tän­sä ra­han.

Pit­kän ajan ku­lut­tua isän­tä pa­la­si ja vaa­ti pal­ve­li­joil­taan ti­li­tyk­set. Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, toi toi­set vii­si nii­den li­säk­si ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le vii­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set vii­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!

Myös se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, tuli ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le kak­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set kak­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!’ Vii­mek­si tuli se pal­ve­li­ja, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, ja sa­noi: ’Her­ra, minä tie­sin, et­tä sinä olet an­ka­ra mies. Sinä leik­kaat siel­tä, min­ne et ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­at siel­tä, min­ne et ole sie­men­tä vis­kan­nut. Minä pel­kä­sin ja kai­voin ta­lent­ti­si maa­han. Täs­sä on oma­si.’ Isän­tä vas­ta­si hä­nel­le: ’Sinä kel­vo­ton ja lais­ka pal­ve­li­ja! Sinä tie­sit, et­tä minä leik­kaan siel­tä, min­ne en ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­an siel­tä, min­ne en ole sie­men­tä vis­kan­nut. Sil­loin­han si­nun oli­si pi­tä­nyt vie­dä mi­nun ra­ha­ni pank­kiin, niin et­tä oli­sin pa­la­tes­sa­ni saa­nut oma­ni ta­kai­sin kor­koi­neen. - Ot­ta­kaa pois hä­nen ta­lent­tin­sa ja an­ta­kaa se sil­le, jol­la on kym­me­nen ta­lent­tia. Jo­kai­sel­le, jol­la on, an­ne­taan, ja hän on saa­va yl­tä­kyl­lin, mut­ta jol­la ei ole, sil­tä ote­taan pois se­kin mitä hä­nel­lä on. Heit­tä­kää tuo kel­vo­ton pal­ve­li­ja ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta.’”

Bib­lia: Sil­lä niin­kuin ih­mi­nen mat­kus­ti kau­vas ja kut­sui pal­ve­li­an­sa, ja an­toi heil­le ta­va­ran­sa: Ja an­toi yh­del­le vii­si lei­vis­kää, toi­sel­le kak­si ja kol­man­nel­le yh­den, jo­kai­sel­le va­ran­sa jäl­keen: ja meni koh­ta mat­kaan­sa; Niin meni se, joka vii­si lei­vis­kää oli ot­ta­nut, teki niil­lä kaup­paa ja voit­ti toi­set vii­si lei­vis­kää. Niin myös se, joka kak­si oli ot­ta­nut, voit­ti myös toi­set kak­si. Mut­ta joka yh­den oli ot­ta­nut, hän meni pois ja kai­voi maa­han, ja kät­ki her­ran­sa ra­han. Niin pit­kän ajan pe­räs­tä tuli pal­ve­li­ain her­ra ja las­ki lu­kua hei­dän kans­san­sa. Ja tuli se, joka oli ot­ta­nut vii­si lei­vis­kää, ja toi toi­set vii­si lei­vis­kää, sa­no­en: her­ra, vii­si lei­vis­kää sinä an­noit mi­nul­le, kat­so, minä olen toi­set vii­si lei­vis­kää niil­lä voit­ta­nut. Sa­noi hä­nen her­ran­sa hä­nel­le: hy­vin, sinä hyvä ja us­kol­li­nen pal­ve­lia! vä­hän pääl­lä sinä olit us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nun pal­jon pääl­le: mene si­nun her­ras iloon. Niin tuli se, joka oli kak­si lei­vis­kää ot­ta­nut, ja sa­noi: her­ra, kak­si lei­vis­kää sinä an­noit mi­nul­le, kat­so, toi­set kak­si olen minä niil­lä voit­ta­nut. Sa­noi hä­nen her­ran­sa hä­nel­le: hy­vin, sinä hyvä ja us­kol­li­nen pal­ve­lia! vä­hän pääl­lä sinä olit us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nun pal­jon pääl­le: mene si­nun her­ras iloon. Niin myös se tuli, joka yh­den lei­vis­kän oli ot­ta­nut, ja sa­noi: her­ra, minä tie­sin si­nun ko­vak­si mie­hek­si: sinä nii­tät sii­tä, ku­hun­kas et kyl­vä­nyt, ja sii­tä sinä ko­koot, ku­hun­ka sinä et ha­joit­ta­nut. Ja minä pel­jä­ten me­nin pois ja kät­kin si­nun lei­vis­käs maa­han: kat­so, täs­sä on si­nun omas. Mut­ta hä­nen her­ran­sa vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: sinä paha ja lais­ka pal­ve­lia! jos tie­sit mi­nun sii­tä niit­tä­vän, ku­hun­ka en minä kyl­vä­nyt, ja siel­tä ko­koo­van, jo­hon­ka en minä ole ha­joit­ta­nut, Niin si­nun siis olis tul­lut an­taa mi­nun ra­ha­ni vai­het­ta­jil­le, ja minä tul­tu­a­ni oli­sin oma­ni jäl­leen saa­nut kas­vun kans­sa. Ot­ta­kaat siis hä­nel­tä lei­vis­kä, ja an­ta­kaat sil­le, jol­la on kym­me­nen lei­vis­kää. (Sil­lä jo­kai­sel­le, jol­la on, pi­tää an­net­ta­man, ja hä­nel­lä pi­tää kyl­lä ole­man; mut­ta jol­la ei ole, se­kin kuin hä­nel­lä on, pi­tää hä­nel­tä otet­ta­man pois). Ja heit­tä­käät se kel­vo­toin pal­ve­lia ul­ko­nai­seen pi­mey­teen: siel­lä pi­tää ole­man it­ku ja ham­mas­ten ki­ris­tys.