Sini Yr­jä­nä

Sii­ka­jo­ki

Luo­hu­a­lais­syn­tyi­sen lau­lun­te­ki­jän Juho Ran­gi­sen elä­mä ja pa­ran­nuk­sen teko kiin­nos­ti­vat ai­kuis­ten­ker­ho­lai­sia.

Sii­ka­jo­en ja Sii­ka­lat­van alu­een rau­ha­nyh­dis­tys­ten ai­kuis­ten­ker­ho­lai­set ko­koon­tui­vat Ruu­kin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le kuu­le­maan luo­hu­a­lais­syn­tyi­sen lau­lu­ru­noi­li­ja Juho Ran­gi­sen elä­mä­vai­heis­ta. Leo Väy­ry­sen pi­tä­män esi­tyk­sen lo­mas­sa lau­let­tiin Ran­gi­sen sa­noit­ta­mia Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä.

Ran­ki­sen elä­män­vai­heis­ta ker­to­nut ja Ran­gi­sen kir­joi­tus­ten kat­kel­mia si­säl­tä­nyt alus­tus he­rät­ti kuu­li­jois­sa muis­to­ja ja su­ku­juu­ri­a­kin sel­vi­tel­tiin. Ran­gi­sen elä­mäs­sä nä­kyi Ju­ma­lan ar­mon suu­ruus, ja hä­nen us­ko­vai­se­na kir­joit­ta­mien lau­lu­jen ja kir­jei­den teks­tit loh­dut­ti­vat ja roh­kai­si­vat us­ko­maan.

Kan­san­va­lis­ta­jas­ta lau­lu­kir­jan toi­mit­ta­jak­si

Juho Ran­gi­nen syn­tyi 30. elo­kuu­ta 1851 Paa­vo­lan pi­tä­jän Luo­hu­an ky­län Ran­kis­pe­räl­lä Kär­pän tor­pas­sa. Myö­hem­min hä­nen isän­sä os­ti Iso-Ran­gi­sen ta­lon, jos­ta tuli Ran­gi­sen ko­ti­paik­ka kuo­le­maan­sa 3. elo­kuu­ta 1884 as­ti.

Ky­nä­mies nurk­ka­sih­tee­ri­nä

Ran­gi­nen kävi Raa­hen kak­si­luok­kai­sen ala-al­keis­kou­lun 1955–56, jos­sa hän op­pi luku- ja kir­joi­tus­tai­don, las­ke­mi­sen sekä kiin­nos­tuk­sen his­to­ri­aan, maan­tie­toon, us­kon­toon ja suo­men kie­leen.

Luku- ja kir­joi­tus­tai­tois­ta Ran­gis­ta sa­not­tiin ko­ti­ky­läl­lään Ran­ki­sen mais­te­rik­si. Ran­gi­sen lah­joil­la oli käyt­töä. Hä­nes­tä tuli “nurk­ka­sih­tee­ri”; hän laa­ti pe­run­kir­joi­tuk­sia ja pal­ve­li aloit­te­le­vaa kun­nal­lis­hal­lin­toa ti­las­to­tie­don ke­rää­jä­nä ja ti­lin­tar­kas­ta­ja­na. Leh­ti­kir­joi­tuk­sis­saan Ran­gi­nen tar­kas­te­li kun­nal­lis­hal­lin­non on­gel­mia, 1860-lu­vun näl­kä­a­jan jäl­kei­sen toi­meen­tu­lon vai­keuk­sia ja suo­men­kie­li­sen kan­san si­vis­tä­mis­tä.

Ran­gi­nen tun­net­tiin lau­lun­te­ki­jä­nä. Hä­nen lau­lu­jen­sa ai­hei­na oli­vat syn­nyin­maan rak­kaus, luon­non kau­neus, nuor­ten rak­kaus, mie­liä kuo­hut­ta­neet on­net­to­muu­det, mur­hat ja so­dat.

Avuk­si si­vis­tys

Les­ta­di­o­lai­suus tuli Ran­gi­sen ko­ti­seu­duil­le 1870-lu­vul­la. Ran­gi­nen kuu­lui elä­vän kris­til­li­syy­den vas­tus­ta­jiin; hän par­ja­si sa­no­ma­leh­ti­kir­joi­tuk­sis­sa ko­ti­seu­duil­leen le­vi­ä­vää lii­ket­tä.

Ran­gi­ses­ta tuli kan­san­va­lis­ta­ja ja suo­ma­lai­suu­saat­teen kan­nat­ta­ja. Hän ajat­te­li, et­tä suo­men­kie­li­sen kan­san kes­kuu­des­sa ylei­se­nä ol­lut juop­pous sekä muut pa­heet lop­pui­si­vat ja kan­sa ja­los­tui­si, kun tie­toa ja si­vis­tys­tä li­sät­täi­siin. Ran­gi­sen mie­les­tä ke­hi­tyk­sen jar­ru­ja oli­vat van­ha tai­kaus­ko ja les­ta­di­o­lai­suus.

Epä­toi­vos­ta rau­haan ja iloon

Ran­gi­nen kui­ten­kin huo­ma­si omas­sa elä­mäs­sään, et­tä mitä enem­män hän opis­ke­li ja yrit­ti ja­los­taa it­se­ään, sen sy­vem­mäl­le pa­hei­siin ja syn­tie­lä­mään hän va­jo­si. Lo­pul­ta myös mai­ne ja ter­veys me­ni­vät.

Elä­män lui­su­es­sa huo­nom­paan suun­taan Ran­gi­nen kir­joit­ti: “Minä tais­te­lin jär­ke­ni kans­sa, häi­lyin sin­ne tän­ne ja mie­leen tuli lo­pul­ta, et­tä ovat­ko ne les­ta­di­o­lai­set sit­ten­kin oi­ke­as­sa, kun ne sa­noi­vat, et­tä pa­heet ei­vät joh­du tie­don ja va­lis­tuk­sen puut­tees­ta, vaan syn­nyn­näi­ses­tä tai­pu­muk­ses­ta, jos­ta pää­se­mi­sek­si ei au­ta muu kuin teh­dä pa­ran­nus.”

Tut­tu­jen kan­san­va­lis­ta­jien pa­ran­nuk­sen teot ajoi­vat Ran­gis­ta sa­moil­le as­ke­lil­le. Iis­sä jah­ti­vou­ti ja les­ta­di­o­lai­suu­den par­jaa­ja Kaar­lo Vei­jo­la ja Rant­si­las­sa nurk­ka­sih­tee­ri Mat­ti Leh­to sai­vat pa­ran­nuk­sen ar­mon, jois­ta kum­pi­kin pyy­si leh­des­sä an­teek­si les­ta­di­o­lai­sil­ta.

Leh­to kir­joit­ti Ran­gi­sel­le les­ta­di­o­lai­sia puol­ta­van kir­jeen, jos­sa hän mai­nit­si, et­tä sie­lun oi­kea si­säi­nen si­vis­tys ta­pah­tuu oman­tun­non kaut­ta uu­des­ti­syn­ty­mi­ses­sä. Tämä vai­kut­ti Ran­gi­seen.

Ran­gi­sen val­ta­si epä­toi­vo, Ju­ma­la näyt­täy­tyi an­ka­ra­na kos­ta­ja­na ja it­se­ään hän piti ka­do­tuk­sen lap­se­na. Epä­toi­vo sai vaih­tua Ju­ma­lan lap­sen rau­hak­si pää­si­äis­seu­rois­sa, jos­sa us­ko kir­kas­tui oma­koh­tai­sek­si, omal­le koh­dal­le us­ko­tun so­vi­tus­työn kaut­ta.

Työ ko­ti­seu­dun hy­väk­si jat­kui

Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­tu­aan ke­vääl­lä 1880 Ran­gi­nen kir­joit­ti Kris­til­li­seen kuu­kau­si­leh­teen kir­joi­tuk­sen “Tun­nus­tus”, jos­sa hän ker­toi pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­ses­taan ja pyy­si an­teek­si ai­em­pia kir­joi­tuk­si­aan. Hän ha­lu­si so­pia asi­at yh­tä laa­jas­ti kuin oli pa­hen­nus­ta ai­heut­ta­nut.

Ran­gi­nen jat­koi työ­tä oman ko­ti­seu­tun­sa hy­väk­si. Ran­gi­nen toi­mit­ti en­sim­mäi­sen les­ta­di­o­lais­ten lau­lu­kir­jan Ju­ma­lan kan­san mat­ka­lau­lu­ja. Kir­jas­sa oli 18 lau­lua, jois­ta puo­let on Ran­gi­sen kir­joit­ta­mia. Ran­gi­nen kuo­li vain 33-vuo­ti­aa­na keuh­ko­tau­tiin oman ko­ti­pii­rin­sä ai­tas­sa.