Ma­ti­as Mu­ho­la / Päi­vä­mies

Mo­nil­la ih­mi­sil­lä en­sim­mäi­nen mie­li­ku­va ter­mis­tä ”jak­sa­mi­nen” voi liit­tyä mie­len­ter­vey­teen tai hen­ki­siin voi­ma­va­roi­hin. Täs­sä ar­tik­ke­lis­sa on nä­kö­kul­mia nii­hin­kin, mut­ta pää­a­si­as­sa kes­ki­ty­tään van­hem­man jak­sa­mi­seen us­kon nä­kö­kul­mas­ta.

Koh­tuut­to­mat odo­tuk­set kuor­mit­ta­vat

Yh­teis­kun­nan ja työ­e­lä­män mo­ni­mut­kais­tu­mi­sen myö­tä myös van­hem­muu­teen koh­dis­tuu yhä me­ga­lo­maa­ni­sem­pia odo­tuk­sia. Ta­val­li­nen ar­ki kui­ten­kin riit­tää lap­sen ja nuo­ren kas­vu­ym­pä­ris­tök­si: he kai­paa­vat eni­ten ra­kas­ta­vaa huo­len­pi­toa ja ko­ke­mus­ta sii­tä, et­tä van­hem­pi on tu­ke­na ja vas­taa, kun ky­sy­tään. (Ha­ka­la.)

Ra­kas­ta­va mut­ta epä­täy­del­li­nen ai­kui­nen on pa­ras van­hem­pi lap­sel­le. Lap­si tie­tää, et­tä isä on vä­lil­lä toi­vo­ton tol­lo, mut­ta ra­kas­taa mi­nua. Isän vit­sit ovat la­maan­nut­ta­van tyl­siä, mut­ta hän pais­taa maa­il­man par­haat le­tut. Lap­sen on pal­jon hel­pom­paa sa­mais­tua ai­kui­seen, joka ty­rii vä­lil­lä. (Sink­ko­nen.)

Me­di­an luo­ma ide­aa­li täy­del­li­syy­des­tä vai­kut­taa myös van­hem­muu­teen. Oman­nä­köi­sen ar­jen hy­väk­sy­mi­nen vaa­tii roh­keut­ta, mut­ta tär­kein­tä on riit­tää omal­le per­heel­le, ei koko maa­il­mal­le. (Ha­ka­la ja Sink­ko­nen.)

Las­ten vas­taa­not­ta­mi­nen on yk­si ky­sy­mys, joka haas­taa us­ko­vai­sia van­hem­pia tänä ai­ka­na. Ih­mis­jär­ki voi teh­dä sen vai­ke­ak­si esi­mer­kik­si il­mas­ton, las­ten ja van­hem­pien hy­vin­voin­nin tai ylei­sen hy­väk­syn­nän nä­kö­kul­mas­ta.

Koh­taa­mi­nen aut­taa jak­sa­maan

Van­hem­muu­des­sa rin­nal­la kul­ke­mi­sen ja ver­tais­tu­en mer­ki­tys on suu­ri. Kas­va­van per­heen he­rät­tä­mis­tä tun­teis­ta on hyvä voi­da kes­kus­tel­la. To­kai­sut ”naut­ti­kaa, kun ne on pie­niä” ja ”pie­net lap­set, pie­net mur­heet” ei­vät au­ta pien­ten las­ten van­hem­pia. Sen si­jaan ter­veh­ti­mi­nen, kuu­lu­mis­ten ky­se­ly, ky­lä­kut­sut ja pie­net hen­gäh­dys­het­ket ilah­dut­ta­vat ja aut­ta­vat jak­sa­maan.

Us­ko on mo­nel­le vai­keuk­sien kans­sa kamp­pai­le­val­le ih­mi­sel­le tur­va, joka an­taa voi­maa. Lä­him­mäi­sen on kui­ten­kin tär­ke­ää tun­nis­taa hä­tä­ti­lan­teet, jois­sa tu­lee vä­lit­tö­mäs­ti kään­tyä am­mat­ti­a­vun puo­leen: va­ka­va ter­veys­ris­ki, it­se­tu­hoi­suus, uh­ka teh­dä toi­sil­le jo­tain, yli­voi­mai­nen psyyk­ki­nen ah­dis­tus, vä­ki­val­lan uh­ka tai se, et­tei pär­jää yk­sin. Roh­ke­nen­ko ja eh­din­kö minä lä­hes­tyä jak­sa­mi­sen kans­sa kamp­pai­le­vaa ja py­säh­tyä koh­taa­maan?

Us­kon nä­kö­kul­mas­ta vai­keis­sa­kin ti­lan­teis­sa on ky­sy­mys sii­tä, jak­san­ko luot­taa Ju­ma­laan ja hä­nen huo­len­pi­toon­sa. Ju­ma­la it­se on sa­nas­saan lu­van­nut: ”Tei­tä koh­dan­nut kiu­saus ei ole mi­ten­kään epä­ta­val­li­nen. Ju­ma­laan voi luot­taa. Hän ei sal­li kiu­sauk­sen käy­dä teil­le yli­voi­mai­sek­si, vaan an­ta­es­saan tei­dän jou­tua ko­e­tuk­seen hän sa­mal­la val­mis­taa pää­syn sii­tä, niin et­tä voit­te sen kes­tää.” (1. Kor. 10:13.) Us­ko on Ju­ma­lan lah­ja, ei­kä se ole in­hi­mil­li­sis­tä voi­ma­va­rois­ta kiin­ni. Ju­ma­la voi var­jel­la us­kos­sa kai­kis­sa elä­män­vai­heis­sa.

Ih­mi­nen toi­voo, et­tä elä­mä oli­si help­poa. Krii­sit kui­ten­kin mah­dol­lis­ta­vat asi­oi­ta, joi­ta pel­käs­sä myö­tä­mä­es­sä ei löy­täi­si: Elä­män­ti­lan­ne voi jä­sen­tyä, ar­vot kir­kas­tua ja us­ko vah­vis­tua. Ih­mis­suh­teet voi­vat kor­jaan­tua ja sy­ven­tyä, omat ra­jat sel­kiy­tyä. Krii­si voi an­taa roh­keut­ta lä­hes­tyä tois­ta sa­man­kal­tai­ses­sa ti­lan­tees­sa elä­vää. Näis­tä huo­li­mat­ta jou­dum­me sil­ti to­te­a­maan, et­tä kaik­kea em­me voi in­hi­mil­li­ses­ti ym­mär­tää.

Van­hem­muus – Ju­ma­lan an­ta­ma lah­ja ja teh­tä­vä

Us­kon nä­kö­kul­mas­ta van­hem­muus on lah­ja, ei oma va­lin­ta. ”Lap­set ovat Her­ran lah­ja” (Ps. 127:3). Ju­ma­la on sää­tä­nyt van­hem­muu­den teh­tä­vän to­teu­tu­van mie­hen ja nai­sen vä­li­ses­sä avi­o­lii­tos­sa.

Rak­kau­den kak­sois­käs­kyn mu­kaan ih­mi­sen tu­lee ra­kas­taa Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ään. Ny­ky­maa­il­mas­sa käs­kyn en­sim­mäi­nen osa usein unoh­tuu ja jäl­kim­mäi­nen ko­ros­tuu. Lä­him­mäi­sen­rak­kau­des­ta, ih­mi­ses­tä ja hä­nen tar­peis­taan on tul­lut en­si­si­jai­sia, ja myös Ju­ma­laa yri­te­tään muo­ka­ta ih­mi­sel­le so­pi­viin raa­mei­hin. (Nis­si­nen.)

”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si”

Jee­suk­sen äi­ti Ma­ria on esi­merk­ki us­kos­ta nou­se­vas­ta luot­ta­muk­ses­ta. Voim­me op­pia hä­nen suh­tau­tu­mi­ses­taan: ta­pah­tu­koon niin kuin sa­noit.

Muis­tan, kun vai­mo­ni lä­het­ti mi­nul­le ly­hy­en vies­tin yli­o­pis­tol­le: ”Ras­kaus­tes­ti oli po­si­tii­vi­nen.” Mie­tin het­ken ja nä­pyt­te­lin vas­tauk­sen: ”Nyt pi­tää vä­hän su­la­tel­la.” Nel­jän­nen lap­sen odo­tus käyn­nis­ti poh­din­nat uu­den au­ton han­kin­nas­ta ja muis­ta käy­tän­nön asi­ois­ta. Ju­ma­la aut­toi täs­sä ”su­lat­te­lus­sa”.

Pal­jon vaa­ti­vam­mas­sa ti­lan­tees­sa, suu­ris­sa kuo­le­man tus­kis­sa, Jee­sus to­te­si Get­se­ma­nes­sa: ”Mut­ta ei niin kuin minä tah­don, vaan niin kuin sinä” (Matt. 26:39). Hän opet­ti tä­män myös ope­tus­lap­sil­leen Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa. Ju­ma­lan lap­sen elä­män pe­rus­ta on luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Sitä kan­nat­taa Jee­suk­sen esi­mer­kin mu­kai­ses­ti pyy­tää omaan­kin elä­mään.

Mitä us­ko tuo ar­keen?

Läh­ties­sään seu­raa­maan Jee­sus­ta ope­tus­lap­set ky­syi­vät: ”Mitä me täs­tä saam­me?” It­se olen ko­ke­nut, et­tä us­ko tuo tur­vaa myös ajal­li­ses­ti, vaik­ka ei ta­kaa­kaan ajal­lis­ta hy­vin­voin­tia. Us­ko ei lu­paa help­poa elä­mää: ”Jos olem­me pan­neet toi­vom­me Kris­tuk­seen vain tä­män elä­män ajak­si, olem­me sää­lit­tä­vim­piä kai­kis­ta ih­mi­sis­tä” (1. Kor. 15:19).

Us­kos­ta nou­se­vat myös ajal­li­sen elä­män ar­vot, ku­ten avi­o­puo­li­soi­den si­tou­tu­mi­nen eli­ni­käi­seen avi­o­liit­toon, an­teek­si­an­ta­mus ja toi­sen kun­ni­oit­ta­mi­nen. Us­ko suo­jaa elä­mää, kun taas syn­ti sär­kee sitä.

Us­kon he­del­mät ovat Paa­va­lin mu­kaan sel­väs­ti näh­tä­vis­sä, ku­ten myös it­sek­kään ih­mis­luon­non he­del­mät (Gal. 5:16–23). Us­ko ei pois­ta ih­mi­ses­tä tai­pu­mus­ta syn­tiin, mut­ta Ju­ma­la an­taa voi­maa tais­tel­la syn­tiä ja kiu­sauk­sia vas­taan. Rak­kaus Ju­ma­laan ja halu hä­nen tah­ton­sa nou­dat­ta­mi­seen nou­se­vat elä­väs­tä us­kos­ta.

Riit­tä­vän hyvä van­hem­pi

tar­jo­aa lap­sel­le tur­vaa, rak­kaut­ta ja ra­jo­ja. Ker­too, et­tä ra­kas­taa.

on luja, mut­ta ei kova.

pyr­kii pi­tä­mään pa­ri­suh­teen kun­nos­sa ja pri­o­ri­soi ar­jen asi­oi­ta.

on kuin kes­ki­ta­soi­nen op­pi­las: saa se­kai­sin hei­koh­ko­ja ar­vo­sa­no­ja, kun jo­kin me­nee pie­leen, ja hy­viä nu­me­roi­ta, kun las­ten kans­sa on to­del­la iha­naa.

pyy­tää an­teek­si, kun kie­huu yli tai toi­mii muu­ten vää­rin.

Ar­tik­ke­li poh­jau­tuu Me­ri­jär­vel­lä 27.1.2023 pi­det­tyyn alus­tuk­seen.

Läh­teet:

Ajan­koh­tais­ta 2022, SRK / Ei­no Nis­si­nen

yle.fi / Jari Sink­ko­nen ja Juha T. Ha­ka­la