Kun joku on tu­los­sa kau­kaa tai it­se on läh­dös­sä omaa ar­kea kau­em­mak­si, saat­taa sei­sos­kel­la ase­ma­lai­tu­ril­la. Sa­mal­la lai­tu­ril­la on hei­tä, jot­ka läh­te­vät, odot­ta­vat tai jää­vät.

Ase­ma­lai­tu­ril­la ih­mi­set koh­taa­vat aluk­si tai lo­puk­si. Eh­kä kät­te­le­vät, eh­kä ha­laa­vat, eh­kä tart­tu­vat jäy­häs­ti toi­sen lau­kun kah­vaan. Sa­no­vat jo­tain.

Jos­kus sat­tuu nä­ke­mään sen ohi­kii­tä­vän het­ken, kun joku erot­taa odot­ta­man­sa ih­mi­sen vä­ki­jou­kos­ta. Se valo, joka sil­loin syt­tyy ih­mi­sen kas­voil­le, on suo­ras­taan kos­ket­ta­vaa. Kai­kes­ta te­ke­mi­ses­tä, su­la­va­liik­kei­sis­tä tai jäh­meis­tä ter­ve­tu­lo­e­leis­tä, huo­ku­vat myös sa­nat­to­mat vies­tit: ”Kiva kun tu­lit! An­na kun minä au­tan!”

Ter­veh­ti­mi­sen
ly­hyt op­pi­mää­rä

Kaik­ki koh­taa­mi­set ei­vät suju yh­tä au­voi­ses­ti. Luin ker­ran ju­tun, jos­sa ker­rot­tiin kir­jas­tos­sa tois­tu­vas­ti ta­pah­tu­nees­ta häi­ri­ö­käyt­täy­ty­mi­ses­tä. Huo­nos­ti käyt­täy­ty­vät oli­vat elä­män syr­jä­po­luil­la taa­per­ta­jia, mut­ta kir­jas­ton väki sai hei­dät avoi­mel­la asen­teel­la ja po­lii­sin opeil­la rau­hoit­tu­maan.

Ei tar­vit­tu eri­tyi­sen ko­via ot­tei­ta, pi­kem­min­kin peh­mei­tä. Hen­ki­lö­kun­ta al­koi ni­mit­täin ter­veh­tiä hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti häi­ri­öi­tä ai­heut­ta­nei­ta. Seu­rauk­se­na oli, et­tä käy­tös rau­hoit­tui.

Ter­veh­ti­mi­nen on ylei­nen ja mo­ni­muo­toi­nen tapa. Var­sin­kin vi­ral­li­ses­sa muo­dos­saan sii­hen liit­tyy mo­nen­lai­sia sään­tö­jä, so­pi­muk­sia ja kiel­to­ja­kin. Kun maa­il­man joh­ta­jat ta­paa­vat, kes­kus­te­lu­jen li­säk­si ylei­sö seu­raa tark­kaan myös sitä, kuin­ka he ter­veh­ti­vät toi­si­aan.

Sy­vim­mil­tään ter­veh­ti­mi­nen on toi­sen huo­maa­mis­ta, nä­ky­väk­si te­ke­mis­tä ja ar­vos­ta­mis­ta. Tar­koi­tuk­sel­li­nen ter­veh­ti­mät­tä jät­tä­mi­nen on kai­ken tuon vas­ta­koh­ta.

Ma­ta­lan kyn­nyk­sen
toi­min­taa

It­se ar­vos­tan ter­veh­ti­mis­tä pal­jon, mut­ta en ai­na on­nis­tu sii­nä. Il­lan­virk­ku­na ih­mi­se­nä olen esi­mer­kik­si työ­aa­mui­na vie­lä niin nu­kuk­sis­sa, et­ten vält­tä­mät­tä hok­saa ter­veh­tiä työ­ka­ve­rei­ta.

Jois­sa­kin ti­lan­teis­sa taas mie­tin, kuu­luu­ko nyt ter­veh­tiä, kun olen jos­sain pai­kas­sa joi­den­kin ih­mis­ten kans­sa ihan sat­tu­mal­ta. Sa­non­ko reip­paas­ti päi­vää siel­lä ham­mas­lää­kä­rin odo­tus­huo­nees­sa vai en.

Asi­aa tar­kem­min poh­ties­sa­ni tu­len sii­hen tu­lok­seen, et­tei oi­ke­as­taan ole sel­lais­ta ti­lan­net­ta, jos­sa ei sai­si tai voi­si ter­veh­tiä ai­na­kin jo­ten­kin. Vaik­ka sit­ten nyök­kää­mäl­lä, jos ei roh­ke­ne ää­neen toi­vo­tel­la huo­me­nia.

Rau­ha­nyh­dis­tyk­sil­le mi­nul­la oli­si tar­jo­ta ma­ta­lan kyn­nyk­sen toi­min­ta­vink­ki: ter­veh­di­tään toi­si­am­me enem­män. Se mikä te­kee hy­vää maa­il­man joh­ta­jil­le ja kir­jas­tos­sa räy­hää­vil­le päih­de­riip­pu­vai­sil­le, te­kee hy­vää myös sa­man rau­ha­nyh­dis­tyk­sen sa­maan seu­ra­penk­kiin is­tu­vil­le.

Ja mikä tär­kein­tä: sa­mal­la tu­lee us­ko tun­nus­te­tuk­si. Kun sa­nom­me ”Ju­ma­lan ter­ve”, me it­se asi­as­sa tun­nus­tam­me, et­tä ”Minä olen Ju­ma­las­sa ter­ve.”

Osaan­ko ol­la ih­mi­sik­si

Pie­nil­le lap­sil­le asi­at tar­joil­laan las­ten­ko­koi­si­na asi­oi­na. Ter­veh­ti­mis­tä ja mui­ta­kin hy­viä ta­po­ja ale­taan opet­taa yk­sit­täi­si­nä sa­noi­na tai kiel­toi­na. Hy­vin har­va lap­si on niin näp­pä­rä, et­tä osai­si ihan it­ses­tään sa­noa kii­tos tai ole hyvä, pu­hu­mat­ta­kaan vaik­ka ruo­ka­pöy­tä­ta­vois­ta tai le­lu­jen ja­ka­mi­ses­ta ta­sa­puo­li­ses­ti.

Toi­si­naan lap­sil­le esi­te­tään vä­hän epä­mää­räi­sem­piä toi­vei­ta, ku­ten et­tä pi­täi­si ol­la ”kil­tis­ti” tai ”nä­tis­ti” tai ”kun­nol­la”. Ei­kä se tai­da ihan ai­na on­nis­tua, vaik­ka oli­si jo op­pi­nut, mi­ten kuu­lui­si ol­la.

Sama ta­pa­kas­va­tus jat­kuu ja vaa­tii toi­si­naan pit­kää pin­naa, kun taa­pe­ros­ta on tul­lut jo tei­ni. Kun it­se olin tei­ni-ikäi­nen, meil­lä ko­to­na käy­tet­tiin sa­non­taa, et­tä ”pi­tää ol­la ih­mi­sik­si”. Mää­ri­tel­mä oli hy­vin suur­piir­tei­nen, mut­ta si­säl­si kyl­lä te­hok­kaas­ti kaik­ki fik­suik­si aja­tel­lut asi­at. Sa­non­ta jät­ti myös ti­laa omal­le har­kin­nal­le ja vas­tuun ot­ta­mi­sel­le.

Ai­kui­nen voi va­li­ta, mitä ta­po­ja vaa­lii. Voi jat­kaa lap­se­na opit­tu­ja hy­viä ta­po­ja, ope­tel­la nii­tä li­sää tai sit­ten tie­toi­ses­ti jät­tää jo­tain ta­po­ja käyt­tä­mät­tä. Ja vaik­ka Käy­tök­sen kul­tai­nen kir­ja ei oli­si kä­sis­sä ku­lu­nut­kaan ei­vät­kä hy­vän käy­tök­sen vii­la­tut vi­vah­teet oli­si hal­lus­sa, ai­na voi sil­ti osa­ta jo­tain tär­ke­ää. Voi käyt­täy­tyä niin, et­tä ha­lu­aa kun­ni­oit­taa tois­ta ih­mis­tä. Sii­tä hy­vis­sä ta­vois­sa on poh­jim­mil­taan kyse.

Epä­on­nis­tu­mi­set
saa an­teek­si

Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten val­mis­tau­tu­es­sa pää­si­äi­sa­te­ri­al­le Jee­sus teki jo­tain sen ajan mu­kaan ta­va­ton­ta. Hän pesi ope­tus­las­ten­sa ja­lat. Pie­ta­ri, tuo no­pe­a­kään­tei­nen mies, vas­tus­te­li en­sin voi­mak­kaas­ti, mut­ta Jee­suk­sen vas­tauk­set sai­vat hä­nen mie­len­sä muut­tu­maan. Sen li­säk­si, et­tä Jee­sus ha­lu­si an­taa esi­mer­kin tois­ten pal­ve­le­mi­ses­ta, hän ha­lu­si myös opet­taa, et­tei kyse ol­lut pel­käs­tä koh­te­li­ai­suu­des­ta.

Vaik­ka jal­ko­jen pe­se­mi­nen oli tuon ajan to­mui­sil­la ku­jil­la kä­ve­lyn jäl­keen tar­peel­lis­ta, opet­ti Jee­sus sa­mal­la ver­taus­ku­van evan­ke­liu­min tar­jo­a­mi­ses­ta ja vas­taa­not­ta­mi­ses­ta. Mat­kal­la mu­kaan tart­tu­neet epä­on­nis­tu­mi­set, töy­key­det ja tur­me­luk­set saa pyy­tää, an­taa ja us­koa an­teek­si. Evan­ke­liu­min puh­dis­ta­van ve­den tar­jo­a­mi­nen on kau­nein pal­ve­lus, min­kä ih­mi­nen voi toi­sel­le teh­dä.

Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu SRK:n vuo­den 2019 Ajan­koh­tais­ta-kir­jas­sa Va­el­lan­ko va­los­sa.