JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Aa­mu­ru­kous

Murtomaa Maarit
Aiemmat blogit
8.12.2016 6.13

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220161208061300

Kun avaan sil­mät, näen sä­le­kaih­ti­mien ra­os­ta hä­myi­sän va­lon. Huo­ne on vie­lä pi­meä, ta­los­sa hil­jai­suus. Sun­nun­tai­aa­mu. Huo­kai­sen kii­tol­li­se­na. Voin jää­dä kat­se­le­maan ik­ku­nan ta­ka­na tai­vas­ta vas­ten piir­ty­viä hoik­kia, pal­jai­ta puun­run­ko­ja. Seu­raa­maan, mi­ten hä­mä­rä ir­rot­taa vii­pyil­len niis­tä otet­taan.

Pie­ni lap­si vie­res­sä­ni kiep­sah­taa kiin­ni kyl­kee­ni, kie­too kä­ten­sä kau­la­ni ym­pä­ri, pai­naa silk­ki­sen pos­ken­sa pos­ke­a­ni vas­ten. Niin ra­kas. Mi­ten iloi­nen olen­kaan hä­nes­tä! Mi­ten on­nel­li­nen jo­kai­ses­ta meil­le an­ne­tus­ta lap­ses­ta. Yl­peä ai­kui­suu­den ikää hi­po­vis­ta nuo­ris­ta­ni, pa­kah­dut­ta­van kii­tol­li­nen näis­tä pie­nis­tä kä­sis­tä, jot­ka vie­lä ha­keu­tu­vat äi­din kau­lan ym­pä­ril­le.

Lap­sen ta­ka­na oma puo­li­so vie­lä unes­sa. Tut­tu­na ja rak­kaa­na. Voi­ko elä­mä pa­rem­min ol­la.

Isä, kai­ken olet teh­nyt hy­vin. Kii­tos, kun yön mei­tä var­je­lit. Siu­naa tä­nä­kin päi­vä­nä mei­tä kaik­kia. Kum­mi­lap­si­a­kin. äi­tiä ja isää, ys­tä­viä… Minä an­nan it­se­ni, ruu­mii­ni ja sie­lu­ni ja kai­ken si­nun kä­sii­si. Pyhä en­ke­li­si ol­koon kans­sa­ni, et­tei paha vi­hol­li­nen sai­si mi­tään val­taa mi­nuun. Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen. Aa­men.

Muu­ta­ma­na aa­mu­na olen taas eh­ti­nyt ja huo­man­nut aloit­taa päi­vä­ni ru­kouk­sel­la. Niin kuin mi­nul­la on koh­ta vii­den­tois­ta vuo­den ajan ol­lut ta­pa­na. Mart­ti Lut­he­rin aa­mu­ru­kouk­sen löy­sin kol­me­kymp­pi­se­nä, elä­mäl­le­ni ar­vo­ja et­si­vä­nä kah­den pie­nen lap­sen äi­ti­nä. Olin vä­hi­tel­len ta­jun­nut, et­tä mi­nul­la ei ol­lut it­sel­lä­ni mi­tään ar­vo­ja, joi­den pääl­le elä­mää ra­ken­taa – mi­hin siis kas­vat­tai­sin lap­si­a­ni? Kir­kon per­he­ker­hos­sa olin huo­man­nut saa­va­ni hy­vän olon har­taus­het­kes­tä ja kris­til­li­sis­tä ar­vois­ta, joi­ta siel­lä tuo­tiin esiin. Nuo ar­vot oli­vat mi­nul­le tut­tu­ja lap­suu­des­ta, mut­ta olin jo eh­ti­nyt ne unoh­taa. Voi­si­ko­han niis­tä löy­tyä poh­ja elä­mäl­le, vaik­ka ei Ju­ma­laan us­koi­si­kaan? minä mie­tin.

Hyl­lys­täm­me löy­tyi esi­koi­sen kas­te­juh­las­sa saa­tu Ko­tien ru­kous­kir­ja. Luin sen erää­nä il­ta­na läpi, ja pääs­ty­ä­ni lop­puun ta­ju­sin, et­tä minä ha­lu­an taas us­koa niin kuin lap­se­na us­koin. Mitä me­ne­tet­tä­vää mi­nul­la oli­si? Olin­han jo yrit­tä­nyt et­siä tar­koi­tus­ta elä­mäl­le lä­hes kaik­ki­al­ta. Tuo­na il­ta­na ru­koi­lin: ”Her­ra, ha­lu­an us­koa. Täs­sä on elä­mä­ni.” Tun­tui kuin oli­sin pi­me­äs­sä ojen­ta­nut kä­te­ni ja odot­ta­nut, tart­tuu­ko sii­hen ku­kaan. Vas­taa­ko ku­kaan?

Jos­kus elä­mäs­sään saa tun­tea vah­vas­ti Ju­ma­lan läs­nä­o­lon. Tuo­ta tun­net­ta on vai­kea se­lit­tää, saa­ti ke­nel­le­kään to­dis­taa: se on tur­val­li­suu­den ja on­nel­li­suu­den sa­noin­ku­vaa­ma­ton tun­ne. Tuos­ta het­kes­tä al­ka­en minä us­koin taas Ju­ma­laan. Tuos­ta het­kes­tä al­ka­en sain luot­taa, et­tä hän mi­nua joh­dat­taa. Ajat­te­lin tuol­loin tul­lee­ni us­koon, nyt ajat­te­len et­sik­ko­ai­ka­ni al­ka­neen. Vii­si vuot­ta myö­hem­min sain löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Sain pa­ran­nuk­sen ah­taan por­tin kaut­ta pääs­tä jäl­leen Ju­ma­lan lap­sek­si.

Jo tuol­loin et­sik­ko­ai­ka­na­ni ta­vak­se­ni tuli ru­koil­la aa­mui­sin Ko­tien ru­kous­kir­jas­ta löy­ty­nyt­tä Mart­ti Lut­he­rin aa­mu­ru­kous­ta: ”Minä an­nan it­se­ni, ruu­mii­ni ja sie­lu­ni ja kai­ken si­nun kä­sii­si…” Tuo aa­mu­het­ki Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä oli mo­nes­ti pien­ten las­ten ko­ti­äi­din su­loi­sin het­ki, voi­mia an­ta­va het­ki. Ih­meel­li­nen het­ki: sain käy­dä Ju­ma­lan kas­vo­jen eteen ja us­koa, et­tä Hän mi­nua kuu­lee!

Muu­ta­ma päi­vä sit­ten huo­ma­sin kui­ten­kin unoh­ta­nee­ni tuon aa­mu­ru­kous­het­ken. Toki us­ko­vai­set ih­mi­set kään­ty­vät Ju­ma­lan puo­leen ai­na, kun ko­ke­vat tar­vit­se­van­sa, usein lä­hes huo­maa­mat­taan: Kii­tos Isä! Au­ta Isä! Jos­kus tuo ru­kous on vain huo­kaus hä­nen puo­leen­sa. Eri­lai­sia va­lin­ta­ti­lan­tei­ta tu­lee päi­vit­täin, pie­niä ja suu­ria, ja sil­loin­kin tu­lee yleen­sä kään­nyt­tyä Tai­vaan Isän puo­leen: Isä, mikä on si­nun tah­to­si? Et­ten jou­tui­si har­haan. Ja kun joku ky­se­lee us­kos­ta, käy mie­les­sä pi­kai­nen ru­kous: Her­ra, an­na oi­kei­ta sa­no­ja!

Joka ker­ta, kun olen aloit­ta­mas­sa blo­gi­kir­joi­tus­ta, tun­nen pie­nuu­te­ni ja huo­nou­te­ni. Jos Ju­ma­la ei an­na sa­no­ja, teks­tiä ei syn­ny. Olen­ko edes kel­vol­li­nen pyy­tä­mään sa­no­ja? Isä, en minä osaa it­se. An­na sinä sa­no­ja, jos se on si­nun tah­to­si.

Taak­se jää­vän vuo­den ai­ka­na olen jul­kais­sut teks­te­jä­ni usein va­pi­se­vin mie­lin. Ei ole ol­lut ai­van help­poa tun­nus­taa us­ko­aan, ei­kä yli­pää­tään it­ses­tään ja elä­mäs­tään ker­toa jul­ki­ses­ti. Vaik­ka teh­tä­vä on ol­lut toi­saal­ta mie­lui­nen, on se toi­saal­ta ku­lut­ta­nut hen­ki­siä voi­mia. Olen kui­ten­kin saa­nut ko­kea, et­tä jul­kai­sun het­kel­lä ja sen jäl­keen, pe­lon ha­puil­les­sa otet­ta jo nil­kois­ta, ran­teis­ta, aja­tuk­sis­ta­kin, on jos­tain tul­lut yl­lät­tä­en voi­ma­kas tur­val­li­suu­den tun­ne, vah­va ilo Ju­ma­lan läs­nä­o­los­ta. Myö­hem­min mi­nul­le on kir­joi­tet­tu tai ker­rot­tu, et­tä puo­les­ta­ni on ru­koil­tu. Moni on jak­sa­nut kir­joit­taa pa­lau­tet­ta ja toi­vot­taa Ju­ma­lan siu­naus­ta koko per­heel­lem­me. Kii­tol­li­suu­des­ta sa­nat­to­ma­na noi­ta vies­te­jä olen työ­päi­vän lo­mas­sa, mo­nes­ti omis­sa kiu­sois­sa uu­vu­tet­tu­na, lu­ke­nut. Saat­to­en­ke­lit ovat kan­ta­neet. Ju­ma­la on kan­ta­nut. Ru­kouk­set on kuul­tu.

– Huo­men­ta, kuu­luu puo­li­son ää­ni vie­res­tä, ha­vah­dut­taa ny­ky­het­keen. – Kel­lo on kah­dek­san.

– Huo­men­ta. Mu­ka­va he­rä­tä ajois­sa, seu­ra­ta päi­vän val­ke­ne­mis­ta, vas­taan.

–Tä­nään on en­sim­mäi­nen ad­vent­ti­sun­nun­tai, jat­kan tyt­tä­rel­le­ni.

– On­ko? Saa­ko ava­ta ekan suk­laa­ka­len­te­ri­luu­kun?

– No ei, vas­ta kun jou­lu­kuu al­kaa. Mut­ta ad­vet­ti­kynt­te­lik­köön sy­ty­te­taan tä­nään en­sim­mäi­nen kynt­ti­lä. Ja lau­le­taan Hoo­si­an­naa kir­kos­sa.

Nou­sen ylös. Olo­huo­ne on hä­mä­rä. Kat­to­jen pääl­lä ik­ku­nan ta­kaa nä­kyy kui­ten­kin val­kois­ta.

– Yöl­lä on tul­lut vä­hän lun­ta! huu­dah­dan ma­kuu­huo­nee­seen. – Ad­ven­tin kun­ni­ak­si.

Ad­ven­tin kun­ni­ak­si olen pari päi­vää ai­em­min lait­ta­nut it­se­ni some-paas­tol­le. Olen läh­te­nyt tau­ol­le What­sApp-ryh­mis­tä, jot­ka ovat ol­leet mi­nul­le tär­kei­tä ja tuot­ta­neet suur­ta iloa elä­mään, an­ta­neet tu­kea us­ko­na­si­ois­sa­kin. Mut­ta run­sail­la vi­rik­keil­lään tuo­neet sa­mal­la elä­mään rau­hat­to­muut­ta. Olen tun­te­nut tar­vit­se­va­ni hil­jen­ty­mis­tä.

En­sim­mäi­se­nä aa­mu­na some-paas­tol­le jää­ty­ä­ni en aloit­ta­nut­kaan päi­vää­ni kän­ny­käl­lä, ku­ten vii­me kuu­kau­si­na oli tul­lut ta­vak­si. Muis­tin taas aa­mu­ru­kouk­sen. Tur­val­li­suu­den, su­loi­suu­den, ih­meel­li­sen py­hyy­den tun­teen: minä, pie­ni to­mu­hiuk­ka­nen, saan aloit­taa päi­vä­ni Kaik­ki­val­ti­aan kas­vo­jen edes­sä!

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
28.5.2020

Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Joh. 16:13

Viikon kysymys