JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ää­niä ja hil­jai­suuk­sia

L. Lotta
Aiemmat blogit
19.2.2017 6.14

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170219061400

ää­net ovat sem­moi­nen sie­tä­mis­jut­tu.

En­sim­mäi­ses­sä kimp­pa­käm­päs­sä­ni asuin osit­tain lä­pi­kul­ku­ti­las­sa. Vä­lil­lä kun joku pyr­ki kuu­lu­mis­ten­vaih­toon kriit­ti­sel­lä het­kel­lä, her­mo ki­ris­tyi sen ver­ran, et­tä tuik­ka­sin ky­nän muis­tiin­pa­no­pa­pe­ris­ta läpi: mää luen nyt!

So­vit­tiin sen jäl­keen, et­tä erak­ko­moo­di pi­tää il­mais­ta ve­tä­mäl­lä hup­pu pää­hän ja ve­to­ket­ju sil­miin as­ti. Osa­si­vat va­roa. Siel­tä se ki­li­se­vä ja ko­li­se­va ih­mis­hyr­rä taas ai­na ai­ka­naan kuo­riu­tui kom­mu­ni­koi­maan.

Ny­ky­ään on oma huo­ne nel­jän ko­ti­kom­muu­nis­sa. Yö­e­läi­me­nä lei­von pit­saa puo­lil­ta­öin ja va­ron pau­kut­te­le­mas­ta pel­te­jä. Toi­sia moo­de­ja var­ten os­tin Clas Ohl­so­nil­ta kuu­lo­suo­jai­met. Hal­vim­mat pu­nai­set. Ni­me­sin ne epä­so­si­aa­lis­ta­jik­si ja ri­pus­tin kä­den ulot­tu­vil­le olo­huo­nee­seen pys­ty­tet­tyyn telt­taan. Se on päi­vä­u­ni­pa­ra­tii­si, jos­sa ää­ni­mai­se­ma­na on sy­dä­men ää­ni, sen ah­ke­ra sään­nöl­li­syys, val­ti­moi­den vii­sas vir­tai­lu.

ää­net ovat sem­moi­nen hä­ly­tys­jut­tu.

Nuo­ren per­heen va­loi­sa äi­ti sa­noi, et­tä ar­jes­sa eri­lai­siin ää­niin on suh­tau­dut­ta­va eri ta­voin: Jos it­kun ää­ni lä­he­nee, ei ole hä­tää. Jos ei lä­he­ne, pi­tää kii­ruh­taa. Jos kuu­luu ko­lah­dus mut­ta ei it­kua, on tosi hop­pu. Lap­sen it­ku on ter­ve merk­ki.

Kun vä­hän isom­pa­na it­ki il­lal­la tyy­nyyn­sä, yrit­ti it­keä hil­jaa. Ei ol­lut var­ma, ha­lu­si­ko enem­män, et­tä äi­ti kuu­lee vai et­tä ei kuu­le. Jos­kus se kuu­li, tuli ja loh­dut­ti. Se tun­tui hy­väl­tä.

Edes äi­deil­tä ei sil­ti pidä edel­lyt­tää aja­tus­ten­lu­ku­tai­toa. Jos­kus pi­tää sa­noa ää­neen ja toi­sen ker­ran vie­lä ko­vem­paa: apua! His­seis­sä­kin, ai­na­kin mei­dän van­ha­nai­kai­ses­sa, on ju­mit­tu­mi­sen va­ral­ta isoa tööt­ti­ään­tä pi­tä­vä hä­ly­tys­nap­pi. Sii­hen kyl­lä re­a­goi­daan, ja apua tu­lee.

ää­net ovat sem­moi­nen ja­ka­mis­jut­tu.

Pu­he­li­men vä­räh­dys se­koit­tuu lu­en­noit­si­jan pa­ki­noin­tiin, ruo­ka­jo­non hä­li­nään, il­ta­yön pat­te­rei­den ko­hi­naan. Siel­lä nii­tä on pa­rin hi­pai­sun pääs­sä: en­ke­lei­tä mul­ta-an­tu­rai­sis­sa ken­gis­sä, sil­mis­sä yö­vuo­ro­lai­sen vä­sy­mys, suus­sa ma­ta­la puhe ja läh­teen­sy­vä nau­ru. Sa­no­taan: tääl­lä on nyt niin tyh­mä pää, et­tä sa­no­kaa jo­tain vii­sas­ta joo­ko.

Toi­saal­la pit­kä pu­he­lin­kes­kus­te­lu sä­es­tää ra­hi­se­via lenk­ki­pol­ku­ja: Jos len­ne­tään vuo­ro­kau­si me­ren yli ja las­keu­du­taan kul­ke­maan pree­ri­al­ta vuor­ten suun­taan, väis­tel­lään har­maa­kar­hu­ja ja os­te­taan kai­kil­la kie­lil­lä ap­pel­sii­ne­ja - - Sa­nat soi­vat suun­ni­tel­maa, tul­vi­vat tu­le­vaa, us­kal­ta­mis­ta, it­sen­sä ylit­tä­mis­tä.

ää­net ovat sem­moi­nen hil­jai­nen jut­tu. Ai­ka tär­keä jut­tu.

Hil­jai­suu­des­sa on se eri­tyi­syys, et­tä sitä vas­ten kuu­lu­vat hy­vin hil­jai­set­kin ää­net. Kuu­luu sy­dä­men ää­ni, joka us­kal­taa pu­hua haa­vei­ta ja pel­ko­ja. Ja kuu­luu se hil­jai­suu­des­saan­kin vä­ke­vin, oman­tun­non ää­ni, jota vä­lil­lä mel­kein pe­lot­taa kuun­nel­la, kun se pu­huu niin tot­ta. Te­kee mie­li yrit­tää tu­kah­dut­taa, peit­tää muul­la me­lul­la.

Us­ko tu­lee kuu­los­ta. Muul­la se ää­ni ei rau­hoi­tu. Tääl­lä, mis­sä minä asun, voi vaik­ka as­tua Kaup­pa­to­ril­ta fö­liin 42, 32 tai 12, jää­dä pois Itä­kes­kuk­sen jäl­kei­sel­lä py­sä­kil­lä, kään­tyä oi­ke­aan ja oi­ke­aan ja as­tua lau­la­vaan sa­liin. Ja vaik­ka mie­les­sä oli­si mil­lai­nen ry­teik­kö, pol­ku tun­tuu taas pil­kot­ta­van ok­sien lo­mas­ta, kun siel­tä joku kut­suu ni­mel­tä. Ei­kä sil­loin enää pel­kää hil­jai­suut­ta.

ää­net ovat sem­moi­nen tun­ne­jut­tu.

Ker­ran oli il­ta, myö­häi­nen ke­sä­kuu. Pys­ty­tim­me pik­ku­sis­ko­jen kans­sa lei­riä Jäm­sän maa­ui­ma­lan ran­ta­koi­vu­jen vä­liin, kun ve­den yl­le nou­si vär­jy­mään kir­kas lau­lu.

– Nicht so trau­rig, nicht so sehr,

Mei­ne See­le, sei betrübt,

daß dir Gott Glück, Gut und Ehr

nicht so viel wie an­dern gibt.

Nimm ver­lieb mit dei­nem Gott.

Hast du Gott, so hat's nicht Not…

Kyl­mä­lauk­kua kai­ve­le­vat kä­det py­säh­tyi­vät. Lai­tu­ril­la is­tui lin­nun­lui­nen van­ha nai­nen, pi­te­li pol­vi­aan, lau­loi kas­vot ko­hol­la vuo­sien­sy­vyis­tä, ho­ri­son­tin­kir­kas­ta sä­vel­mää.

ää­nen hai­vut­tua lä­hes­tyim­me va­ro­vai­ses­ti: saa­ko tä­hän tul­la il­ta­pa­lal­le? Le­vi­tim­me lii­nan lai­tu­rin toi­sel­la lai­dal­le.

– Se oli Bac­hin yk­sin­lau­lu. Las­ke mur­he lauh­tu­maan, nai­nen sa­noi.

Vie­lä, kun nai­nen kul­ki lam­men ym­pä­ri pois, lau­lu vä­ri­si aal­loil­la. Oli ihan hil­jais­ta, hil­jai­suus vä­ri­si.

LottaL.
Neljäntoista isosisko raottelee kasvutynnyrinsä kantta luentosaleissa, pitää ihmisistä keskimäärin hyvin paljon ja on vähän idealisti, koska nuorena saa olla. Heräsikö ajatuksia? Voit olla minuun yhteydessä sähköpostitse osoitteeseen lottahenniina@gmail.com
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys