JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Aja­tuk­sia kou­lun al­ka­es­sa

Hyväri Maria
Aiemmat blogit
10.8.2018 6.25

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180810062500

Ke­vät­juh­la­päi­vä­nä mei­naan ai­na pa­kah­tua. Lap­sil­la on to­dis­tuk­set ja ku­kat kä­sis­sään, ilo ja hai­keus aal­toi­le­vat sa­mal­la ker­taa. Kun van­hin lap­se­ni lo­pet­ti ai­koi­naan es­ka­ri­vuo­ten­sa – iha­nan, lem­pe­än, rau­hal­li­sen vuo­den – ajat­te­lin, et­tei mi­tään sel­lais­ta voi enää tul­la. Mut­ta myö­hem­min olen on­nek­si op­pi­nut, et­tä tu­lee uu­sia ke­väi­tä, uu­sia syk­sy­jä, uu­sia ilo­ja, ai­na uu­den­lai­set hai­keu­det. Ke­sän jäl­keen kaik­ki al­kaa taas alus­ta. Tu­lee uu­sia kas­va­mi­sen vuo­sia, uu­sia ih­mis­suh­tei­ta, jois­ta osa py­syy mu­ka­na ja osa kul­kee kul­tai­si­na lan­koi­na men­nee­seen.

Kou­lu ja ai­kui­set, jot­ka vä­lit­tä­vät lap­sis­ta, ovat tär­kei­tä. Koh­taa­mi­set opet­ta­jien kans­sa ovat mo­nes­ti niin mer­ki­tyk­sel­li­siä, et­tei­vät ne unoh­du. Taas vuo­den olet­te pi­tä­neet las­ta­ni kä­des­tä, hy­myil­leet yh­des­sä, loh­dut­ta­neet kur­ja­na het­ke­nä. Tie­dän, et­tei mi­kään kuk­ka tai esi­ne kor­vaa sitä tun­net­ta, jota olet­te voi­neet an­taa lap­sel­le ja koko per­heel­le. Par­haim­mil­laan koh­taa­mi­nen on sitä, et­tä ojen­nam­me kä­tem­me, tar­tum­me myös aja­tuk­sis­sa toi­siim­me, olem­me yh­des­sä ih­mi­siä. Mis­sään ei elä­mä so­li­se kuu­lu­vam­min kuin kou­lu­jen lie­peil­lä. Kun is­tun jou­lu- tai ke­vät­juh­lis­sa, unoh­dan pu­heet syr­jäy­ty­mis­vaa­ras­ta ja han­ka­lis­ta lap­sis­ta: niin iha­nia kaik­ki kou­lu­lai­set ovat lau­lu- ja ru­no­e­si­tys­ten­sä kans­sa, täyn­nä ko­hi­se­vaa, luot­ta­vais­ta elä­mää.

Pa­kah­dun myös syk­syn en­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä! Sii­nä on sa­maa tun­tei­den run­saut­ta kuin ke­vät­juh­la­päi­väs­sä. Syk­sy on uu­sien al­ku­jen het­ki. Täs­sä aa­mus­sa on vii­ni­mar­jo­jen kir­peys ja kar­vi­ais­mar­jo­jen ma­kea kyp­sy­mi­nen. Tämä aa­mu kie­tou­tuu osak­si men­nei­tä kou­lu­na­loi­tu­saa­mu­ja. En­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä tiet ovat täyn­nä kou­luun pyö­räi­le­viä, jän­nit­ty­nei­tä lap­sia – ja ai­kui­sia hei­dän vie­rel­lään. Pon­na­rei­ta, lip­pik­siä, kan­kei­ta rep­pu­ja, tie­tyn­lai­sia ten­na­rei­ta, eka­luok­ka­lai­sil­la ka­pe­at ja­lat ja nii­den pääs­sä isot lenk­ka­rit (tämä lii­kut­taa mi­nua: oma tyt­tö ka­pei­ne fark­ku­jal­koi­neen, joi­den pääs­sä vie­lä tah­rat­to­mat, pul­le­at lenk­ka­rit).

Lap­sen saat­te­le­mi­nen eka­luo­kan al­kuun on van­hem­mal­le ai­na eri­tyi­nen teh­tä­vä: pit­kä kou­lu­jak­so on al­ka­mas­sa, ai­ka­tau­lut muut­tu­vat yh­teis­ten lo­mien mu­kaan ryt­mi­te­tyik­si ja lap­sen maa­il­ma laa­je­nee rei­lus­ti ko­din ul­ko­puo­lel­le. Muis­tan, kun ai­koi­naan tu­tus­tuin lap­se­ni kans­sa il­ta­päi­vä­ker­hoon, jos­sa hän viet­ti ai­kaan­sa kou­lu­päi­vän jäl­keen. Kaik­ki siel­lä näyt­ti hy­väl­tä: vä­ri­ky­nät pur­keis­saan, ti­la­vat huo­neet, mo­ni­puo­li­nen vä­li­pa­la­lis­ta.

Lap­si vie­rel­lä­ni kul­ki hil­jaa, ei pu­hu­nut kuis­kaus­ta kuu­lu­vam­min. Pi­din kät­tä­ni hä­nen har­ti­oil­laan ja oh­ja­sin kul­kua huo­nees­ta toi­seen. Si­li­tin lap­se­ni hiuk­sia, niis­sä oli jo­kin kum­mal­li­nen möyk­ky nis­kas­sa. Sil­loin 7-vuo­ti­as ru­tis­ti sil­män­sä il­ki­ku­ri­seen il­mee­seen. "Mitä?" minä ky­syin. "Minä vain si­li­tän, ei muu­ta." "No mä leik­ka­sin aa­mul­la hiuk­sia pi­hal­la, kun oli niin kuu­ma." Kat­soin tar­kem­min. Nä­kö­jään: ot­sal­ta oli läh­te­nyt tuk­ko, sa­moin nis­kas­ta. Eh­kä hiki hel­pot­ti sen jäl­keen. Seu­raa­va­na päi­vä­nä kel­lo 13 jäl­keen omis­sa töis­sä­ni mi­nun kes­kit­ty­mis­ky­ky­ni her­paan­tui, otin pu­he­li­men kä­tee­ni ja soi­tin il­ta­päi­vä­ker­hon oh­jaa­jal­le, et­tä on­ko muu­an ko­lo­hiuk­si­nen poi­ka il­maan­tu­nut sin­ne. En­sim­mäis­tä ker­taa, yk­sin, pyö­räl­lä sa­dan met­rin pääs­tä kou­lu­päi­vän­sä päät­teek­si.

Kou­lun pi­hal­la on pal­jon ki­veä. Sei­nä ko­ho­aa kor­ke­al­le ja se on ko­ko­naan ki­vi­nen. Maa las­ten jal­ko­jen al­la on ko­vaa, har­maa­ta as­falt­tia. Mut­ta sii­nä vä­lis­sä on pal­jon peh­me­ää: sa­dat kou­lu­lai­set lap­sen peh­meys ole­muk­ses­saan. Ja sit­ten siel­tä kym­me­nien, sa­to­jen kes­kel­tä kä­ve­lee yk­si, joka on mi­nun. Se on pie­ni. Ja­lat ovat pie­net, sel­kä on pie­ni, mut­ta se kan­taa jo suur­ta rep­pua. Mi­nun rin­nas­sa­ni tun­tuu jo­ta­kin: pu­ris­tus ja le­pa­tus yh­tä ai­kaa. Lii­ku­tus. Hel­lyys. Ru­kous: var­je­le tä­tä­kin las­ta kou­lu­tiel­lä.

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
3.7.2020

Minä tun­nus­tin si­nul­le syn­ti­ni, en sa­lan­nut pa­ho­ja te­ko­ja­ni. Minä sa­noin: "Tun­nus­tan syn­ti­ni Her­ral­le." Sinä an­noit an­teek­si pa­hat te­ko­ni, otit pois syn­tie­ni taa­kan. Ps. 32:5

Viikon kysymys