JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

An­teek­si­an­ta­mus tuo rau­han

Alasaarela Erkki
Aiemmat blogit
15.11.2018 6.51

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181115065100

Tänä ai­ka­na yh­teis­kun­nas­sam­me pu­hu­taan myön­tei­seen sä­vyyn an­teek­si­pyy­tä­mi­ses­tä ja an­teek­si­an­ta­mi­ses­ta. Nii­tä jopa vaa­di­taan yk­si­tyi­sil­tä ih­mi­sil­tä tai yh­tei­söil­tä. Myös työ­e­lä­mäs­sä ar­vos­te­taan kes­ki­näis­tä so­pi­mis­ta ja so­vin­toa. Ne vah­vis­ta­vat työ­rau­haa ja hy­vin­voin­tia.

An­teek­si­an­ta­muk­sel­la on rau­hoit­ta­va vai­ku­tus – mo­lem­piin osa­puo­liin. Psy­ko­lo­git ovat to­den­neet, et­tä an­teek­si­an­ta­mus voi­maan­nut­taa ih­mis­tä. Sen on to­det­tu vä­hen­tä­vän vi­hai­suut­ta, louk­kaan­tu­mi­sen tun­net­ta ja stres­siä. Se li­sää myö­tä­tun­toa sekä eheyt­tää ja pa­ran­taa ih­mis­suh­tei­ta. Se rau­hoit­taa miel­tä.

Muis­tan, kun eräs kol­le­ga­ni puo­lus­ti omaa yh­tei­sö­ään tyr­mää­mäl­lä hiu­kan kär­ke­väs­ti sel­vi­tys­työ­ni tu­lok­set suu­ren ylei­sön edes­sä. Vä­li­a­jal­la huo­ma­sin, et­tä pu­hu­ja hi­vut­tau­tui ta­ka­na­ni vä­en­tun­gok­ses­sa mi­nua koh­ti. Tun­sin sit­ten, kun hä­nen vä­ri­se­vä kä­ten­sä tart­tui kä­tee­ni ja pu­ris­ti. Minä pu­ris­tin myös hä­nen kät­tään. Ku­kaan ei näh­nyt. Sa­no­ja ei tar­vit­tu ei­kä edes sil­miin kat­so­mis­ta. Jän­ni­tys pur­kaan­tui, ja meis­tä tuli en­tis­tä lä­hei­sem­mät työ­ka­ve­rit.

Ar­kis­ta an­teek­si­pyyn­töä suu­rem­pi asia on se, et­tä ih­mi­nen voi saa­da syn­tin­sä an­teek­si myös Ju­ma­lal­ta. Evan­ke­liu­min ydin on syn­tien an­teek­si­an­ta­mus, jon­ka us­ko­vai­nen ih­mi­nen voi toi­sel­le ju­lis­taa. Sii­nä syn­nit ja rik­ko­muk­set saa an­teek­si sekä ih­mis­ten et­tä Ju­ma­lan edes­sä. Maal­li­sen lain edes­sä olem­me kui­ten­kin vas­tuus­sa ri­kok­sis­ta, joi­ta olem­me teh­neet, vaik­ka oli­sim­me saa­neet ne an­teek­si. Mart­ti Lut­her muo­toi­lee tä­män seu­raa­vas­ti: ”Ei syn­tiä an­ne­ta an­teek­si niin, et­tei sitä enää ole ei­kä tun­ne­ta, vaan niin, et­tei sitä lu­e­ta.”

Lap­suu­des­sa­ni eräs tut­tu nuo­ru­kai­nen jou­tui van­ki­laan. Sil­loin ei­vät lä­hei­set­kään käy­neet siel­lä kat­so­mas­sa omai­si­aan. Tuo nuo­ru­kai­nen kir­joit­ti van­ki­las­ta äi­dil­leen, et­tä hän ha­lu­aa teh­dä pa­ran­nuk­sen, ja hän pyy­si syn­te­jään an­teek­si. äi­ti vas­ta­si kir­jee­seen. Mie­lee­ni pai­nui tuon nuo­ru­kai­sen kir­kas kat­se, kun hän van­ki­las­ta pääs­ty­ään hy­räi­li tal­koo­työ­maal­la hil­jaa Sii­o­nin lau­lua: ”Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa…”

Eräs las­ten­hoi­to­a­lal­la työs­ken­te­le­vä muis­te­li läm­möl­lä lap­suut­taan us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa. Hän oli ko­ke­nut, et­tä paha mie­li oli pois­tu­nut, kun äi­ti oli ot­ta­nut sy­liin­sä ja sa­no­nut, et­tä kaik­ki syn­nit ovat an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä rau­haan, va­pau­teen ja iloon as­ti. Hän ker­toi nä­ke­vän­sä työs­sään pal­jon le­vot­to­mia ja vai­ke­as­ti käyt­täy­ty­viä lap­sia. Hän ajat­te­lee usein, et­tä kun­pa näil­le­kin löy­tyi­si syli – ja kun­pa löy­tyi­si ih­mi­nen, joka sa­noi­si, et­tä syn­nit saa an­teek­si.

Us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa opi­taan, et­tä kun on teh­ty vää­rin tai lou­kat­tu tois­ta, on hyvä pyy­tää an­teek­si ja an­taa an­teek­si. Tämä voi säi­lyä hy­vä­nä elä­mä­noh­jee­na sil­loin­kin, kun lap­suu­de­nus­ko on me­ne­tet­ty. Ai­na so­vin­non te­ke­mi­nen ei kui­ten­kaan tun­nu hel­pol­ta. An­teek­si­pyy­tä­mi­nen ja -an­ta­mi­nen ei voi ol­la pa­kon asia. Eräs äi­ti sa­noi rii­ta­kump­pa­nil­taan an­teek­si­pyy­tä­väl­le lap­sel­le, et­tä an­na sen en­sin it­keä lop­puun.

Lap­suu­des­sa­ni me kou­lui­käi­set kä­vim­me il­tai­sin vuo­ron pe­rään äi­din luo­na pyy­tä­mäs­sä evan­ke­liu­mia. Muis­tan, kun omaa­tun­to­a­ni vai­va­si asia, jota en saa­nut ker­rot­tua äi­dil­le. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä ker­to­mi­nen louk­kai­si hän­tä. äi­ti var­maan huo­ma­si ti­lan­tee­ni, kun hän erää­nä il­ta­na veti mi­nut ai­van lä­hel­leen ja sa­noi, et­tä saat kaik­ki an­teek­si – ai­van kaik­ki! Minä jak­soin us­koa ja mie­le­ni rau­hoit­tui.

Näi­tä muis­tel­les­sa­ni nou­see mie­leen Nii­lo Rau­ha­lan runo Lap­suus­muis­to (Lä­hel­lä py­hää aa­mua, SRK 1979):

Si­sim­mäs­sä­ni on al­ka­nut ky­teä le­vot­to­man oman­tun­non hiil­los…

Pi­me­ä­nä syy­sil­ta­na, kun äi­ti pu­hal­taa lam­pun sam­muk­siin,

nou­sen vuo­teel­ta vel­je­ni se­län ta­kaa

ja Ju­ma­lan kä­den voi­ma oh­jaa mi­nut äi­din vuo­teen vie­rel­le.

Sii­nä avau­tuu läh­de ja tai­vas pu­dot­taa ke­vät­sa­teen,

kun siu­nauk­sen sana kos­ket­taa ar­kaa sy­dän­tä.

Syy­syö­hön nou­see kes­ki­ke­sän he­leä päi­vä,

lap­sen sie­lu on kuin kir­kas jär­ven­sel­kä,

jon­ka yli muut­to­lin­nut vä­ke­vin sii­vin pa­laa­vat.

Eräs Päi­vä­mie­hen blo­gi­teks­ti päät­tyi siu­nauk­seen. Se läm­mit­ti miel­tä­ni. Se toi mie­leen äi­ti­ni kir­jeen rip­pi­kou­lu­lei­ril­le­ni Käy­lään. Olin sil­loin en­sim­mäis­tä ker­taa pois ko­toa. Pu­he­lin­ta ei ol­lut. äi­ti kir­joit­ti, et­tä saan us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si. Luin sen koh­dan kir­jees­tä mo­ne­na il­ta­na – yhä uu­del­leen. Se tun­tui hy­väl­tä.

Sain ker­ran työ­pai­kal­le­ni säh­kö­pos­tin, jos­sa luki: ”Kun ta­pa­sim­me en­si ker­ran, otit mei­tä kä­des­tä ja sa­noit, et­tä saam­me us­koa syn­nit an­teek­si. Nyt ym­mär­räm­me, et­tä an­teek­si­an­ta­mus on lah­ja Ju­ma­lal­ta. Mut­ta mi­hin se pe­rus­tuu?” Vas­tauk­ses­sa lai­na­sin Raa­mat­tua koh­dis­ta, jois­sa Jee­sus sa­noi jät­tä­vän­sä tai­vas­ten val­ta­kun­nan avai­met Pie­ta­ril­le (Matt. 16:19) ja kai­kil­le ope­tus­lap­sil­le (Joh. 20:22).

Mart­ti Lut­her se­lit­tää, et­tä nuo avai­met ovat kai­kil­la us­ko­vai­sil­la ih­mi­sil­lä: ”Minä voin hä­däs­sä ja syn­nin tus­kas­sa ole­val­le vel­jel­le­ni sa­noa: ole iloi­nen ja hy­väs­sä tur­vas­sa, vel­je­ni, si­nun syn­ti­si ovat an­teek­si an­ne­tut; vaik­ka kyl­lä en voi an­taa si­nul­le Py­hää Hen­keä ja us­koa, niin voin kui­ten­kin ju­lis­taa si­nul­le sen; jos us­kot sitä, niin si­nul­la on se.”

Ar­mon­pyyn­töön avaa suu­si,

syn­nin­pääs­tön sana vas­taa.

Sy­dä­mee­si rau­ha uu­si

vir­taa sii­tä ai­no­as­taan. (SL 187:5.)

ErkkiAlasaarela
Pikkupoikana kuljin luonnossa kiikari kaulalla ja perhoshaavi kädessä. Harrastus johti elämäntehtävään ympäristöalalla. Työ ja perheenisän tehtävä veivät ajan niin, että harrastukset jäivät taka-alalle. Nyt työni yliopistolla on edennyt emeritus-vaiheeseen. Kuljen jälleen luonnossa. Kiikari ja haavi ovat vaihtuneet kameraan. Tarinat ja valokuvat luonnosta ovat varmaan ensisijaista sisältöä blogeissani. Kirjoituksistani toivon palautteita osoitteeseen eralasaarela@gmail.com
3.6.2020

Jee­sus sa­noo: "To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: sil­lä, joka us­koo, on ikui­nen elä­mä." Joh. 6:47

Viikon kysymys