JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ei mi­kään ki­mal­la kau­niim­min kuin puh­taat kyy­ne­leet

Aiemmat blogit
17.10.2017 6.25

Olen it­ki­jä­nai­nen. Tai oi­ke­as­taan lii­kut­tu­ja, jol­le kau­niit asi­at nos­ta­vat pa­lan kurk­kuun. Elä­män hy­vät ja hai­ke­at ta­pah­tu­mat vai­kut­ta­vat niin sy­väs­ti, et­tä suo­jauk­set mur­tu­vat ker­ta toi­sen­sa jäl­keen.

Mitä it­ken?

Lii­ku­tun, kun eka­luok­ka­lai­nen lau­laa lau­lua Aa­pi­ses­taan har­taas­ti kes­kit­ty­en: ”Ta­va­taan tuol­la al­la Pii­lo­puun, Vaa­puk­ka­met­sään ka­ve­rik­si tuu! Ta­va­taan tuol­la! – Se on sa­lai­suus. Ys­tä­viä ol­laan ai­na!” Uu­det, ih­meel­li­set mai­se­mat ovat kou­lun aloit­ta­mi­sen myö­tä au­en­neet. Elä­mä, koh­te­let­han hel­läs­ti tä­tä­kin las­ta!

Lii­ku­tun, kun sei­son hä­mär­ty­väs­sä ke­säil­las­sa pi­hal­la. Eri­lai­set vih­re­än sä­vyt las­kos­tu­vat ym­pä­ril­lä­ni, ajan vuo­si­tu­han­ti­nen hu­mi­na on kai­ken taus­tal­la, minä ja me olem­me täs­sä omal­la pai­kal­lam­me, maa­il­ma on niin kau­nis ja ih­meel­li­nen! Elä­män vä­rit hen­git­tä­vät voi­mak­kaas­ti lä­vit­se­ni. Ne ovat kirk­kai­ta ja rons­ke­ja kuin lap­sen si­vel­ti­mes­tä kan­kaal­le räis­kit­ty­jä. Ilo pur­su­aa, mur­he aal­toi­lee, tus­ka raa­te­lee, on­ni sä­ke­nöi. Kaik­ki maa­il­man sä­vyt hei­jas­tu­vat ym­pä­ril­lä­ni, ker­tau­tu­vat, ker­tau­tu­vat. Purp­pu­ra ja orans­si, ok­ra ja tai­vaan­si­ni­nen – he­le­ät au­rin­gon­las­kut, sa­vun­tuok­sut syy­sil­las­sa, pak­ka­sen puna tai­vaan­ran­nas­sa. Ja mur­he: pa­ko­mat­koil­laan suu­riin me­riin huk­ku­vat pie­no­kai­set, ra­ta­pen­koil­le kii­pe­ä­vät, yk­si­näis­ten huu­dot, jot­ka huk­ku­vat mus­tuu­teen. Vä­lil­lä on sul­jet­ta­va sil­mät, jot­ta kai­ken täy­teys ei tu­keh­du­ta mi­nua.

Ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa jou­dun nie­les­ke­le­mään kyy­ne­lei­tä, kun lau­le­taan vir­si­kir­jan nu­me­ro 979: ”Tul­koon tie si­nua vas­taan, ol­koon tuu­li ai­na myö­täi­nen, päi­vä pos­kil­le­si pais­ta­koon, sade pel­loil­le­si vir­rat­koon. Ja kun­nes koh­da­taan, elä­mä­si jää­köön kä­siin Ju­ma­lan.” It­ket­tä­vän kau­nii­ta aja­tuk­sia, niin kau­nis ru­kous!

It­kul­la on oma ai­kan­sa – se aja­tus on mer­kat­tu kau­an sit­ten jo Saar­naa­jan kir­jaan: ”Kai­kel­la on mää­rä­ai­ka, ja ai­kan­sa on joka asi­al­la tai­vaan al­la. - - Ai­ka on it­keä ja ai­ka nau­raa. Ai­ka on va­lit­taa ja ai­ka hy­pel­lä.” It­ku on tär­ke­ää. It­kua ei voi tees­ken­nel­lä, mut­ta nau­run voi. It­ku on vies­tin­tuo­ja si­sim­mäs­tä: on su­run, luo­pu­mi­sen tai hai­kei­den muis­to­jen ai­ka. On vä­sy­myk­sen, pet­ty­myk­sen tai epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den tuo­ma it­ku. It­ku yh­dis­tää ih­mi­siä. Se on ih­mi­sen pu­het­ta toi­sel­le ih­mi­sel­le; elä­män al­ku­met­reil­lä vau­van it­ku ker­too hoi­ta­jal­le elin­tär­kei­tä vies­te­jä nä­läs­tä tai epä­mu­ka­vas­ta olos­ta. Isom­pa­na­kin it­ku on vies­ti: mi­nul­la on paha mie­li, au­ta mi­nua. On ar­vo­kas­ta, kun toi­nen kuu­lee it­kun, sil­lä yk­sin kaik­ki on vai­ke­am­paa.

It­ku ei kui­ten­kaan tai­da ol­la ai­van yk­si­se­lit­tei­nen asia. Mie­lee­ni jäi jo­kin leh­ti­jut­tu, jon­ka mu­kaan huo­nos­ti voi­vat it­ke­vät pal­jon. It­ku­herk­kyys voi liit­tyä esi­mer­kik­si ma­sen­nu­soi­rei­siin. Ny­kyi­ses­sä tar­kas­ti kont­rol­loi­dus­sa maa­il­mas­sa it­ke­vä ih­mi­nen voi ol­la ou­to näky, kos­ka it­ku on tie­tyl­lä ta­val­la hal­lit­se­ma­ton tun­teen­pur­kaus. Jos­ta­kin olen poi­mi­nut tal­teen seu­raa­vat aja­tuk­set: ”Su­run näyt­tä­mi­seen liit­tyy usein hä­pe­ää. Pyy­däm­me an­teek­si, jos it­kem­me mui­den näh­den. Su­run näyt­tä­mi­nen pal­jas­taa meis­tä jo­ta­kin hy­vin hen­ki­lö­koh­tais­ta.” Vä­lil­lä mi­nun­kin on pa­dot­ta­va it­kua, en voi ryöp­säh­del­lä joka pai­kas­sa. Sil­loin ajat­te­len kaup­po­jen kyl­miä bo­nus­kort­ti­jär­jes­tel­miä tai kir­jas­ton lai­nau­sau­to­maat­tia – jo­ta­kin mah­dol­li­sim­man etäis­tä ja tek­nis­tä. Har­mil­li­sin­ta on, jos ih­mi­sen it­ku on toi­sil­le nau­run asia.

”Täs­sä sitä taas ulis­taan, on tämä yh­tä mä­ri­nää.” Myö­tä­tun­toi­ses­sa ja ym­mär­tä­väs­sä il­ma­pii­ris­sä it­kuun voi toi­si­naan on­nek­si suh­tau­tua lem­pe­än hy­vän­tuu­li­ses­ti ja käyt­tää lem­pi­ni­mi­ä­kin. Sit­ten it­ku jo haih­tuu­kin, kun saa yh­des­sä ja­kaa vies­tiä, jon­ka kyy­ne­leet ovat si­sim­mäs­tä nos­ta­neet.

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
20.1.2020

Kiit­tä­kää Her­raa, huu­ta­kaa avuk­si hä­nen ni­me­ään, ker­to­kaa kan­soil­le hä­nen suu­ris­ta te­ois­taan! Ps. 105:1

Viikon kysymys