Täs­sä kuus­sa al­koi taas ar­ki, erää­nä elo­kui­se­na aa­mu­na kou­lun ul­ko-ovel­la. Mie­les­sä kävi aja­tus: Nyt se al­kaa! Nyt­kö jo?

Mi­ten ai­ka tun­tuu­kin jos­kus sa­maan ai­kaan kul­ke­van le­vol­li­ses­ti ja sil­män­rä­päyk­ses­sä. Tun­tuu kuin vain muu­ta­ma aja­tus sit­ten oli­sin kä­vel­lyt sa­maa reit­tiä vas­tak­kai­seen suun­taan, sil­loin kor­keis­sa ko­rois­sa as­ke­li­a­ni va­ro­en pu­na­tii­li­sil­lä lat­ti­oil­la. Juh­la­tun­nel­ma ja hai­keus vuo­rot­te­li­vat mie­les­sä. Nyt sa­mat tii­let ovat vas­tas­sa va­han­kiil­tä­vi­nä, uu­den lu­ku­vuo­den as­ke­lia odot­ta­en.

Ke­sä­ni oli pää­o­sin jou­te­no­loa, rau­haa ar­jen vel­voit­teis­ta. Nau­tin oles­ke­lus­ta mö­kil­lä, yk­sin tai isom­mal­la po­ru­kal­la. Var­sin­kin yk­sin ol­les­sa hil­jai­suus lam­men ran­nal­la oli suo­ras­taan my­kis­tä­vää, mitä ko­ros­ti kau­em­paa joen var­res­ta kuu­lu­va kos­ken ää­ni. Ran­noil­la ei useim­mi­ten nä­ky­nyt lii­ket­tä, vain kuik­ka tun­tui val­vo­van seu­rak­se­ni. Ai­ka py­säh­tyi vaa­le­an­va­loi­sis­sa öis­sä.

Ihan koko ke­sää en le­vän­nyt laa­ke­reil­la­ni. Ke­sän odo­te­tuin vii­kon­lop­pu, su­vi­seu­rat, oli mi­nul­la tänä vuon­na Vaa­sas­sa ”työ­har­joit­te­lua”. Ih­meen no­pe­as­ti ku­lui­kin nel­jä päi­vää saar­no­jen – ja sa­teen – al­la. Kii­tol­li­sel­la mie­lel­lä pu­rin me­di­a­kes­kuk­sen ti­lo­ja maa­nan­tai-il­ta­päi­väl­lä. Olin saa­nut tun­tea ole­va­ni ter­ve­tul­lut töi­hin ja tu­tus­tua tu­le­vaan työ­kent­tää­ni. Mo­nien hy­vien vink­kien saat­te­le­ma­na vah­vis­tui luot­ta­mus, et­tä kyl­lä me­kin saam­me su­vi­seu­rat pys­tyyn Li­a­kan pel­loil­le en­si vuon­na. Jos Ju­ma­la niin suo.

Pää­sin lop­pu­lo­mas­ta vie­lä pa­laa­maan lap­suus­ke­sien tun­nel­miin, kun erää­nä aa­mu­na he­rä­sin var­ta vas­ten ta­val­lis­ta ai­kai­sem­min hil­la­reis­sua var­ten. Sa­moin lap­se­na läh­det­tiin aa­mul­la jos­kus koko per­heen voi­min hil­las­ta­maan, en­sin au­tol­la so­pi­van tien lai­taan ja sii­tä ja­lan koh­ti isän ai­em­min kat­sas­ta­maa paik­kaa.

Niin nyt­kin. Sääs­ki­myr­kyl­lä tuok­su­tet­tu­na alas mäen rin­net­tä ja suon reu­nas­ta suun­ta koh­ti en­sim­mäis­tä met­sä­saa­re­ket­ta. Yk­si, kak­si, vii­si, kym­me­nen… Koh­ta on poh­ja pei­tos­sa... Pian ei enää tar­vin­nut las­kea, löy­tyi niin hyvä mar­ja­paik­ka. Keho löy­si kuin it­ses­tään poi­min­ta­ryt­min, koh­ta en enää muu­ta ta­jun­nut kuin kul­tai­set mar­jat nä­kö­pii­ri­ni lai­ta­mil­la.

Vii­mein tot­tu­mat­to­muu­des­ta ki­pey­ty­nyt sel­kä pa­kot­ti pi­tä­mään tau­koa ja mais­te­le­maan tau­ko­pa­lak­si muu­ta­mia par­haim­man nä­köi­siä mar­jo­ja. Sa­mal­la sai le­puut­taa kat­set­taan met­sien ym­pä­röi­mäs­sä suo­mai­se­mas­sa. Oli hie­no tun­ne seis­tä mät­tääl­lä kes­kel­lä kos­te­aa suo­ta, tun­tea sen tuok­su ne­näs­sä ja hil­la­me­hun tah­meus sor­mis­sa. Sii­nä suol­la seis­tes­sä­ni tun­sin ole­va­ni het­ken täy­del­li­sen tyy­ty­väi­nen ole­mas­sa­o­loo­ni. Mi­nul­ta ei puut­tu­nut mi­tään.

Kii­tos, kesä meni hy­vin.