JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Joulun hetki

Hyväri Maria
Aiemmat blogit
23.12.2018 6.34

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181223063400

Join hi­tain hör­pyin kah­via. Isom­mat lap­set oli­vat ul­ko­na pos­ket pu­nai­sek­si kip­ris­tä­väs­sä pak­ka­ses­sa, mies vie­lä töis­sä. Kuo­pus is­tui vie­res­sä­ni ja olin lei­kan­nut hä­nel­le kle­men­tii­nin­pa­lo­ja syö­tä­väk­si. Hän söi yh­den he­del­män ja ha­lu­si toi­sen. Pil­koin sen­kin. En tien­nyt, tu­li­si­ko sii­tä ihot­tu­maa tai ma­han vään­tei­tä, mut­ta jou­lun ras­kai­den ruo­kien kes­kel­lä tun­tui oi­kein so­pi­val­ta an­taa ke­vei­tä he­del­miä.

Olin juu­ri pais­ta­nut lo­hen, ja en­sim­mäis­tä ker­taa – jou­lu­aat­to­na – tut­tu lo­hi­pais­tos epä­on­nis­tui. Se pais­tui rau­hak­seen ja ajat­te­lin, et­tä ol­koon vie­lä het­ken. Sit­ten pi­ti­kin pu­kea ul­koi­li­joi­ta, et­siä kau­lu­rei­ta ja ki­ris­tää luis­ti­met. Kriit­ti­set het­ket ku­lui­vat, ja ka­lan kuor­ru­tus muut­tui mus­tak­si. Ajat­te­lin, et­tä lai­tan mie­hel­le töi­hin ku­van, et­tä va­li­tet­ta­vas­ti jou­lu­a­te­ri­al­la ei ole hy­vää ka­laa, kos­ka olen pi­lan­nut sen. En on­nek­si lait­ta­nut ku­vaa, vaan raa­pu­tin tum­maa pin­taa pois ja mais­toin. Kala oli­kin ihan hy­vää.

Sit­ten kat­soin pöy­tää. Sii­nä oli mus­tan­har­maa pel­la­va­lii­na. Sa­mal­la muis­tin, et­tä iso jou­lu­lii­na oli si­lit­tä­mät­tä. Tun­tui mah­dot­to­man työ­lääl­tä aja­tuk­sel­ta läh­teä pen­ko­maan sitä vaa­te­huo­nees­ta ja le­vit­tää vie­lä si­li­tys­hom­mat esil­le, kun lä­hes kaik­ki ta­val­li­ses­ta ar­jes­ta ker­to­vat asi­at oli nyt jou­luk­si pii­lo­tet­tu pois. Voi­si­ko jou­lu­a­te­ri­al­la ol­la vain ka­pea lii­na kes­kel­lä pöy­tää? Tai voi­si­ko ol­la ren­nos­ti si­lit­tä­mä­tön lii­na? Her­mos­tu­mi­nen mei­na­si jo hii­piä, kun muis­tin, et­tä jois­sa­kin ta­lois­sa si­li­te­tään jo en­nen jou­lua mo­nek­si päi­väk­si lii­nat val­miik­si.

Sil­loin tuli jou­lu­het­ki.

Ra­di­os­sa or­kes­te­ri soit­ti lau­lua On han­get kor­ke­at nie­tok­set. Kat­soin ik­ku­naan. Näin val­koi­sen lu­men, jon­ka väri al­koi tait­tua si­ni­seen il­ta­päi­vän ede­tes­sä.

Juu­ri nyt on jou­lu, minä ajat­te­lin, kai­ken tä­män kes­kel­lä.

Jos­ta­kin syys­tä tuo pe­rin­tei­nen lau­lu te­kee jou­luo­lon, ja ni­me­no­maan soi­tet­tu­na, ei yk­sin­lau­lu­na. Se ei ole lem­pi­lau­lu­ni; Kau­neim­mis­sa Jou­lu­lau­luis­sa en odo­ta, et­tä lau­let­tai­siin On han­get kor­ke­at nie­tok­set. Mut­ta kun jou­set soit­ta­vat ja jou­lu­aa­ton hä­mä­rä las­keu­tuu ja on lun­ta ja täh­tiä, sii­hen se so­pii ja te­kee het­ken täy­del­li­sek­si.

Sa­mal­la ajat­te­lin, et­tä tämä oli mi­nun jou­lu­het­ke­ni. Se oli hie­man su­ru­mie­li­nen aja­tus. Jou­lu­na ko­ros­te­taan yh­des­sä­o­loa ja per­heyh­teyt­tä, mut­ta lo­pul­ta jo­kai­nen kui­ten­kin ko­kee suu­ret het­ken­sä yk­sin. Jos ky­syn lap­sil­ta, mit­kä oli­vat hei­dän jou­lu­het­ken­sä, jo­kai­sel­la on oman­sa, oma vah­va ko­ke­muk­sen­sa.

Myö­hem­min si­li­tin suu­ren lii­nan, ja ku­lui kym­me­nen mi­nuut­tia, kun kuo­pus oli ta­pu­tel­lut sii­hen jo­ta­kin tah­mais­ta. Lap­set kier­si­vät olo­huo­ne-keit­tiö-ym­py­rää ja oli­vat sil­lä ta­val­la le­vot­to­mia niin kuin lap­set kaut­ta his­to­ri­an jou­lu­aat­to­na ovat ol­leet, esi­mer­kik­si Ast­rid Lindg­re­nin kir­jois­sa. Vä­lil­lä olin hy­vin äkeä ja sa­noin, et­tä en­si vuon­na ei tule yh­tään lah­jaa, jos tuo ei nyt lopu. Ja koh­ta läh­tee yk­si lah­ja, jos et nyt rau­hoi­tu.

Lo­pul­ta lah­jat an­net­tiin, ja tyt­tö kil­jah­te­li hal­ti­oi­tu­nee­na jo­kai­sen koh­dal­la, niin iha­nia ne oli­vat! Nuk­ku­maan me­ne­vil­tä ky­syin: ”Oli­ko kiva jou­lu­aat­to?”, ja sain vas­tauk­sek­si ujo­ja, hie­man uni­sia hy­my­jä, jot­ka verk­kai­ses­ti le­vi­si­vät kas­vo­jen yli, kun mie­leen muis­tui, mitä kaik­kea tä­nään ta­pah­tui­kaan.

Myö­hään il­lal­la se­la­sin kuo­puk­sen uut­ta ru­no­kir­jaa. Mo­nen teks­tin koh­dal­la lii­ku­tuin, mut­ta eni­ten tä­män van­hem­mas­ta ja lap­ses­ta ker­to­van Juk­ka It­ko­sen ru­non koh­dal­la:

”Sinä kul­jet sitä tie­tä,

minä kul­jen tätä.

Si­nua en kos­kaan

mie­les­tä­ni jätä.

– – –

Olet pie­ni, mut­ta kas­vat,

minä pie­ne­nen.

Niin käy täs­sä maa­il­mas­sa,

ym­mär­rän­hän sen.

– – –

On­pa teh­tä­vä­si tääl­lä

vaik­ka min­kä­lai­nen,

tee se puh­tain mie­lin.

Ole ko­ko­nai­nen.”

Jou­lu­yön hil­jai­suu­des­sa nie­les­ke­lin yk­sin kyy­ne­lei­tä­ni; en su­rus­ta kui­ten­kaan. Kynt­ti­lät ja jou­lu­kuu­si lois­ti­vat huo­nee­seen lem­pe­ää va­loa.

Tä­män muu­ta­man vuo­den ta­kai­sen jou­lu­het­ke­ni muis­te­lun myö­tä toi­von kai­kil­le rau­hal­lis­ta jou­lua. Tämä on vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni. Läm­min kii­tos kai­kis­ta kes­kus­te­luis­ta, joi­ta olen kir­joi­tus­te­ni myö­tä saa­nut käy­dä kans­san­ne!

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys