JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kau­ko­kai­puu

Aiemmat blogit
1.12.2016 6.34

Lap­suu­des­ta­ni muis­tan Alek­sis Ki­ven ru­non Kau­ka­met­sä. Tuos­sa ru­nos­sa pik­ku­poi­ka näki kor­ke­al­ta kal­li­ol­ta si­ner­tä­vän hon­ka­met­sän, jo­hon päi­vä pais­toi ja jon­ne joh­ti kul­ta­san­noi­tet­tu tie. Lap­se­na kii­pe­sin val­ko­run­koi­seen ko­ti­koi­vuun, jos­ta sil­mie­ni eteen avau­tui tuo sama nä­ky­mä – si­ni­nen kau­ka­met­sä.

Muis­to kau­ka­met­säs­tä avau­tuu nyt vuo­si­kym­me­nien jäl­keen Lau­ri Poh­jan­pään ru­nos­ta Lap­suu­den maa. Sii­nä ker­ro­taan maa­il­man si­ni­sim­mäs­tä met­säs­tä, jon­ne ”yhä unis­sa­ni va­el­lan”. Vas­ta­sin tuo­hon kai­pauk­seen ja kii­pe­sin sa­maan ko­ti­koi­vuun kuin lap­se­na. Koi­vun run­gos­sa val­koi­nen tuo­hi oli muut­tu­nut jo har­maak­si kaar­nak­si. Kii­pe­sin niin ylös, et­tä pää­sin nä­ke­mään ”kau­as, kau­as sin­ne” – si­ni­seen met­sään. Siel­tä yl­hääl­tä tai­toin kim­pun vih­rei­tä ok­sia ja vein ne van­hem­pie­ni hau­dal­le.

Toi­nen kau­ko­kai­puu­ta he­rät­tä­nyt runo lap­suu­des­sa­ni oli P. J. Han­ni­kai­sen Pai­me­nen syys­lau­lu. Se ker­too puus­ta va­ri­se­vis­ta leh­dis­tä, ke­sä­mail­le rien­te­le­väs­tä lin­nus­ta sekä pai­men­po­jas­ta tai ty­tös­tä, joka ei pää­se­kään len­toon vaan jou­tuu jää­mään syk­syyn ja ikä­vään. Mi­nä­kin hy­väs­te­lin pik­ku­poi­ka­na muut­to­lin­nut syk­syl­lä. Kat­se­lin nii­den pe­rään. Aja­tuk­se­ni tii­vis­tyi­vät Ei­no Lei­non sa­noi­hin: ”Mut tal­ven pois­tu­neen kun tääl­tä näät­te, ma ru­koi­len, ma pyy­dän: pa­lat­kaa!”

Tänä syk­sy­nä seu­ra­sin syys­muut­toa lap­suu­te­ni mai­se­mis­sa. Lo­ka­kui­sen aa­mu­au­rin­gon en­sim­mäi­set sä­teet koh­ta­si­vat su­muun ver­hou­tu­neen la­keu­den ja vär­jä­si­vät mai­se­man purp­pu­raan. Kur­jet oli­vat liik­keel­lä. La­ta­sin va­lo­ku­van läh­te­vis­tä kur­jis­ta Fa­ce­boo­kin luon­non­va­lo­ku­vaa­jien si­vul­le. Sin­ne tuli pal­jon kom­ment­te­ja, jot­ka il­men­si­vät kau­ko­kai­puu­ta:

”Mi­nul­le tuli kau­he­an ikä­vä sin­ne Poh­jan­maal­le.”

”Pää­si­si­pä nii­den mu­kaan.”

”Nyyh, ai­na hai­ke­aa.”

"Tur­val­lis­ta mat­kaa, rak­kaat muut­ta­jat, ter­ve­tu­loa taas.”

Kau­ko­kai­puun syn­ty­mis­tä on tut­kit­tu myös ge­neet­ti­ses­ti. Kau­as va­el­ta­neis­sa kan­sois­sa – joi­hin suo­ma­lai­set kuu­lu­vat – esiin­tyy ylei­se­nä mat­kus­tus­kai­puu­ta he­rät­tä­vä gee­ni DRD4. Tä­män gee­nin syn­nyt­tä­mä elä­mys­ha­kui­suus on ky­sei­sen tut­ki­muk­sen mu­kaan pe­rin­nöl­lis­tä.

Mitä kai­paus on ja mitä se mer­kit­see? Psy­ko­lo­git ker­to­vat, et­tä ih­mi­sen koh­ta­lo­na on kan­taa mu­ka­naan ai­nais­ta kai­puun­tun­net­ta. Ih­mi­sel­lä on hyvä ol­la haa­vei­ta, unel­mia ja kai­puun­koh­tei­ta. Kai­paus voi ol­la pel­käs­tään po­si­tii­vi­nen, iha­na tun­ne, joka on osa on­nel­lis­ta elä­mää.

Kai­paus voi ol­la ve­toa jo­hon­kin toi­sen­lai­seen – jo­hon­kin, jota ei täs­sä to­del­li­suu­des­sa ta­voi­ta. Ei­no Lei­non ru­nos­sa pu­hu­taan mie­len apeu­tu­mi­ses­ta. Mie­les­tä­ni kai­paus on kui­ten­kin eri asia kuin suru ja sen ai­heut­ta­ma mie­len apeu­tu­mi­nen. Kai­pauk­seen liit­tyy läm­pi­miä tun­tei­ta ja nos­tal­gi­aa. Kai­pauk­ses­sa on pal­jon po­si­tii­vis­ta ja hy­vää. Sen kaut­ta avau­tuu kii­tol­li­suus.

Kai­paus ja täs­sä het­kes­sä elä­mi­nen ei­vät sul­je pois toi­si­aan. Jäl­kim­mäi­nen voi an­taa voi­maa täl­le päi­väl­le, ja aut­taa unoh­ta­maan ei­li­sen ja huo­mi­sen päi­vän huo­lia. Kai­puun kaut­ta voi us­koa ja toi­voa, et­tä edes­sä­päin on jo­tain vie­lä pa­rem­paa. Ajat­te­len, et­tä kai­paus ve­tää eteen­päin sa­mal­la ta­val­la kuin unel­mat.

Mat­kal­la Af­rik­kaan kur­jet kul­ke­vat Pa­les­tii­nan kaut­ta. Mo­net niis­tä py­säh­ty­vät het­kek­si le­väh­tä­mään Ge­ne­sa­re­tin­jär­vel­lä. Tuon jär­ven ran­nal­la Jee­sus piti vuo­ri­saar­nan, jos­sa ke­hot­ti kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja: ”äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet.” (Matt. 6: 34.)

Kuu­si­sa­taa vuot­ta en­nen Kris­tus­ta myös pro­feet­ta Je­re­mia seu­ra­si sa­mal­la alu­eel­la lin­tu­jen muut­toa ja opet­ti: ”Pääs­ky­nen ja kur­ki pi­tä­vät vaa­rin tu­lo­a­jas­tan­sa” (Jer. 8: 7). Hän ha­lu­si osoit­taa, et­tä muut­to­lin­nut tie­tä­vät muut­to­ai­kan­sa, mut­ta ih­mi­nen ei ym­mär­rä, mitä Her­ra on sää­tä­nyt: ”Jo­kai­nen juok­see kii­rees­ti omaa tie­tään” (Jer. 8: 6). Kur­jet len­tä­vät au­ras­sa ja pää­se­vät täl­lä ta­val­la sa­mal­la voi­ma­mää­räl­lä lä­hes kak­sin­ker­tai­sen mat­kan. Kun tuul­ta hal­ko­van voi­mat vä­he­ne­vät, toi­nen ot­taa sen pai­kan. Tois­ten tuki on tär­ke­ää myös meil­le ih­mi­sil­le.

Muut­to­lin­nut ei­vät lau­la ei­vät­kä pesi tal­veh­ti­mi­sa­lu­eil­laan. Ne odot­ta­vat het­keä, jol­loin pää­se­vät läh­te­mään pe­si­mä­a­lu­eil­leen. Us­ko­vai­set­kin voi­vat tun­tea ole­van­sa tääl­lä maa­il­mas­sa vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia ja kai­va­ta uu­teen isän­maa­han. Sii­o­nin lau­lus­sa us­ko­vai­sia ver­ra­taan tai­vaan iha­niin lin­tu­siin, jot­ka pau­haa­van me­ren ta­ka­na nä­ke­vät iha­nan rau­han ran­nan: "Te lin­nut kaik­ki­al­la, vi­ser­tä­en nyt len­nel­kää, sy­dä­met täyn­nä ikä­vää, ikui­seen rau­han maa­han.”

Kun ih­mi­nen on eros­sa Ju­ma­las­ta, hän voi ko­kea sy­vää kai­puu­ta Luo­jaan­sa koh­taan. Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nuk­sen sa­noin: ”Ih­mi­sen sy­dän on le­vo­ton, kun­nes se löy­tää le­von Ju­ma­las­sa.”

ErkkiAlasaarela
Pikkupoikana kuljin luonnossa kiikari kaulalla ja perhoshaavi kädessä. Harrastus johti elämäntehtävään ympäristöalalla. Työ ja perheenisän tehtävä veivät ajan niin, että harrastukset jäivät taka-alalle. Nyt työni yliopistolla on edennyt emeritus-vaiheeseen. Kuljen jälleen luonnossa. Kiikari ja haavi ovat vaihtuneet kameraan. Tarinat ja valokuvat luonnosta ovat varmaan ensisijaista sisältöä blogeissani. Kirjoituksistani toivon palautteita osoitteeseen eralasaarela@gmail.com
19.1.2020

Jee­sus vas­ta­si nai­sel­le: "Joka juo tätä vet­tä, sen tu­lee uu­del­leen jano, mut­ta joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan." Joh. 4:13-14

Viikon kysymys