Kuo­le­mal­le on pal­jon kau­nii­ta il­mai­su­ja, joi­ta käy­te­tään su­ru­vies­tiä ker­rot­ta­es­sa. Voi­daan sa­noa, et­tä hän er­ka­ni täs­tä elä­mäs­tä, nuk­kui pois, sul­ki sil­män­sä tai siir­tyi ajas­ta iä­i­syy­teen. Kris­til­li­syy­des­säm­me pal­jon käy­te­tään sa­non­taa: sai las­kea mat­ka­sau­van­sa. Nuo il­mai­sut ovat kau­nii­ta ja kor­viin miel­lyt­tä­väs­ti soi­via, toi­sin kuin sana kuo­le­ma. Se tun­tuu ko­val­ta ja lo­pul­li­sel­ta. Si­tä­hän kuo­le­ma ai­na on, maal­li­sen elä­män pää­te­pis­te.

Saat­te­lim­me äi­tim­me Kii­min­gin kirk­ko­maal­le hel­mi­kuus­sa kak­si vuot­ta sit­ten. Olim­me teh­neet ero­työ­tä Alz­hei­me­rin tau­tia sai­ras­ta­van äi­din kans­sa jo pit­kään. äi­din läh­tö­het­kel­lä tun­sim­me suur­ta kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä hä­nen vai­van­sa lop­pui­vat. Mei­tä loh­dut­ti aja­tus jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vos­ta.

äi­din hau­ta­jai­sia val­mis­tel­les­sa huo­leh­dim­me jo tu­le­vas­ta. Mie­tim­me, mi­ten jak­sam­me eron lo­pul­li­suu­den sit­ten, kun isäm­me läh­dön ai­ka tu­li­si. Huo­li oli sii­tä, et­tä isäl­lä ei ol­lut sy­dä­mes­sään us­kon lah­jaa.

Usein kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä kun­pa sai­si kuol­la no­pe­as­ti, il­man vai­ke­aa sai­raut­ta. äk­ki­kuo­le­mas­ta käy­te­tään sa­non­taa: hän sai läh­teä saap­paat ja­las­sa. Sil­lä tar­koi­te­taan sitä, et­tä ih­mi­sen elä­mä päät­tyy kes­ken työn ja ar­jen kii­rei­den, il­man en­nak­ko­va­roi­tus­ta tu­le­vas­ta.

Ju­ma­lal­la on kui­ten­kin omat tar­koi­tuk­sen­sa, joi­ta me ih­mi­set em­me ai­na näe em­me­kä ym­mär­rä. Ki­vuil­la, sai­rauk­sil­la ja pit­käl­lä sai­ras­vuo­teel­la Ju­ma­la voi pu­hu­tel­la voi­mak­kaas­ti.

Isä­ni hal­vaan­tui vii­me vuo­den lo­pul­la. Ki­vut oli­vat jo­ka­päi­väi­siä jo en­nen sitä. Pyö­rä­tuo­li vaih­tui sai­raa­la­sän­kyyn. Tai­vaan Isä rii­sui kaik­ki omat voi­mat ja vah­vuu­det ja sy­tyt­ti tai­vas­kai­puun. Isä ha­lu­si ot­taa vas­taan evan­ke­liu­min ja us­koa sa­mal­la ta­val­la kuin äi­ti­kin us­koi. Isän omia sa­no­ja lai­na­ten: hän ha­lu­si us­koa ai­van joka päi­vä. Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­nen on ih­meel­li­nen, val­ta­van suu­ri lah­ja.

Hei­nä­kui­se­na lau­an­tai­aa­mu­na isän mat­ka päät­tyi. Hä­nen päi­vän­sä tu­li­vat täy­teen lä­hes 88 vuo­den ikäi­se­nä. Isän va­el­lus us­ko­vai­se­na ei ol­lut ajal­li­ses­ti pit­kä, ei vuot­ta­kaan, mut­ta se oli riit­tä­vä. Mei­tä loh­dut­taa tie­to sii­tä, et­tä niin hau­raak­si ja hei­kok­si muut­tu­neen isän ki­vut ovat lop­pu­neet ja hän­kin on nyt pe­ril­lä.

Kuo­le­ma he­rät­tää ero­ni­kä­vän li­säk­si mo­nen­lai­sia tun­tei­ta. Voi ko­kea syyl­li­syyt­tä, ah­dis­tus­ta, su­rua, voi­mat­to­muut­ta, mut­ta myös kii­tol­li­suut­ta ja tur­val­li­suut­ta elä­män lah­jan an­ta­jaa koh­taan.

In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na minä ja si­sa­ruk­se­ni kuu­lum­me per­hees­säm­me su­ku­pol­veen, joka on seu­raa­va­na läh­dös­sä pois tääl­tä ajas­ta. Huo­kaus nou­see tai­vaan Isän puo­leen, et­tä me­kin oli­sim­me sil­loin yh­tä val­mii­ta läh­te­mään kuin äi­ti ja isä oli­vat.