JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Luo­pu­mi­sia

Hyväri Maria
Aiemmat blogit
6.8.2017 6.00

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170806060000

Pap­pa­ni kuo­li tois­sa syk­sy­nä. Van­han ih­mi­sen kuo­le­ma on hai­kea asia; aja­tuk­sen ta­sol­la se on help­po ym­mär­tää, mut­ta lo­pul­li­nen ero rii­pai­see sil­ti ai­na. Me em­me ole jou­tu­neet luo­pu­maan nuo­ris­ta ih­mi­sis­tä, joi­den elä­män­lan­ka kat­ke­aa sil­loin, kun las­ten as­ke­leet ym­pä­ril­lä ovat jou­tui­sat ja elä­mä ko­hi­see kai­kin ta­voin. Me em­me ole jou­tu­neet luo­pu­maan vau­va­nu­puis­ta, joi­den kuk­ka ei kos­kaan avau­du lap­suu­den ku­kois­tuk­seen as­ti. Joku jou­tuu luo­pu­maan sil­loin­kin, ja ne erot ovat vai­kein­ta kes­tää.

Pa­pan toi­sek­si vii­mei­sel­tä jou­lul­ta muis­tan, mi­ten säi­käh­din hä­nen ohe­ne­via har­ti­oi­taan. Hän oli ai­na ol­lut ris­ki työ­mies: kuin män­ty, va­kaa ja suo­ra suo­ma­lai­nen puu. Yh­täk­kiä har­ti­an­seu­tu fla­nel­li­pai­dan al­la oli­kin ka­ven­tu­nut, luut ko­hol­la kan­kaan al­la. Tuli sit­ten vii­mei­nen syk­sy, ja pap­pa kaa­tui kuin suu­ri puu, kun myrs­ky is­ki sy­dä­meen. Su­rin, et­tei hän näh­nyt enää nii­tä syys­mai­se­mia: vii­mei­siä kul­lan­hoh­toi­sia hei­niä, jout­sen­ten len­toa – syk­syn ja kai­pauk­sen kau­nii­ta lin­tu­ja. Mut­ta ne oli­vat mei­dän aja­tuk­si­am­me ja mei­dän su­ru­am­me: kuol­lut ei enää tun­ne tai kai­paa mi­tään. Kaik­ki mer­ki­tyk­set lak­kaa­vat.

Kun pap­pa kuo­li, vai­ke­ni­vat myös mo­net van­hat ta­ri­nat 1930-lu­vul­ta täl­le vuo­si­tu­han­nel­le, vai­pui tut­tu as­kel­lus ko­din käy­tä­väl­lä. Iäk­kään ih­mi­sen kuo­le­ma pois­taa su­vun his­to­ri­an muis­tis­ta ko­ko­nai­sia vuo­si­kym­me­niä pois. Vie­lä saan sil­mie­ni eteen ku­vi­tel­tua pa­pan hah­mon mum­mo­lan huo­nei­siin kul­ke­maan, mut­ta mi­ten kau­an sel­lai­set mie­li­ku­vat säi­ly­vät, kun en saa niil­le enää to­del­li­suu­des­sa vah­vis­tus­ta.

Par­haim­mil­laan lap­sen ja iso­van­hem­man suh­de on lem­peä ja läm­min, sil­lä sii­nä ei ole jän­nit­tei­tä, joi­ta lap­sen ja van­hem­man vä­lil­lä saat­taa ol­la. Rak­kaus ku­rot­tuu su­ku­pol­ves­ta toi­seen. Van­ha ih­mi­nen opet­taa elä­mään täs­sä het­kes­sä. Ei ole vä­liä maa­il­man ta­pah­tu­mil­la, kat­ke­a­mat­to­mal­la uu­tis­vir­ral­la kai­kis­ta maan ää­ris­tä as­ti. Tär­ke­ää on se, et­tä olem­me sa­mas­sa huo­nees­sa, kuun­te­lem­me, pu­hum­me vain hie­man, sil­lä kuun­te­lu on tär­kein­tä van­ho­jen luo­na.

Luo­pu­mi­sen aja­tuk­set tu­li­vat mie­lee­ni, kun ta­pa­sin ke­säl­lä toi­sen mum­mu­ni, yli 90-vuo­ti­aan. As­kel oli ly­hen­ty­nyt vii­me­ker­tai­ses­ta, muis­ti ei yl­tä­nyt enää ko­vin kau­ak­si. Has­su, ra­kas mum­mu: hän pak­ka­si ky­läs­sä yh­den kah­vi­mu­kin yö­pöy­däl­tä kä­si­lauk­kuun­sa ja ky­se­li ky­se­le­mäs­tä pääs­ty­ään: ”On­ko ne lääk­keet mu­ka­na? Joko minä otin lääk­keet?” vaik­ka oli nie­lais­sut ne juu­ri kym­me­nen mi­nuut­tia ai­em­min. Hän is­tui ja seu­ra­si, kuin­ka puhe huo­nees­sa aal­toi­li hä­nen ohit­seen, mo­net ker­to­muk­set täs­tä elä­mäs­tä, su­vi­seu­rois­ta, ta­val­li­sis­ta päi­vis­tä.

Mum­mu ei enää kes­kus­te­luun eh­ti­nyt tart­tua, vaik­ka vie­lä pari vuot­ta sit­ten hä­nel­lä oli pal­jon asi­aa. Pi­hal­la läh­ties­sään hän vil­kut­ti verk­kai­ses­ti hy­myil­len: ”Käy­kää, jos ohi ajat­te!” Pie­ni ih­mi­nen, vuo­si­kym­men­ten pai­no ke­hos­saan, van­ha nai­nen ja pik­ku­tyt­tö yh­tä ai­kaa. Kirk­kaat, hil­jai­set ve­det ovat teh­neet pe­sää si­säl­le­ni. Kaik­ki men­nei­den ta­paa­mis­ten het­ket välk­kyi­vät kal­li­sar­voi­si­na mie­les­sä­ni. Muis­ti­sai­raan koh­dal­la luo­pu­mi­nen al­kaa, kun tut­tu ih­mi­nen li­puu kau­em­mak­si. Pi­däm­me yhä hä­nes­tä kiin­ni ja hän meis­tä, mut­ta ote ir­tau­tuu hil­jal­leen ja hän er­ka­nee omaan maa­il­maan­sa, jos­sa unoh­dus on al­ka­nut.

Ai­ka kul­kee ohit­sem­me ja lä­vit­sem­me, vuo­det ja vuo­si­kym­me­net vaih­tu­vat. Olem­me omal­la pai­kal­lam­me su­ku­pol­vien ket­jus­sa. Ket­jun edel­li­set osat ku­tou­tu­vat hie­non­hie­noi­na säi­kei­nä omiim­me. Kun en­nal­ta mää­rät­ty ai­ka on täy­si, on pääs­tet­tä­vä lo­pul­li­ses­ti ir­ti. Ei ole hä­tää, kun läh­ti­jän sie­lus­sa on rau­ha.

Jää­hy­väi­set on ta­vat­to­man kau­nis il­mai­su. Jää hy­väs­ti. Jä­täm­me si­nut kai­ken hy­vän ym­pä­röi­mäk­si.

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
7.6.2020

Jee­sus sa­noo: "Niin kuin Isä on ra­kas­ta­nut mi­nua, niin olen minä ra­kas­ta­nut tei­tä. Py­sy­kää mi­nun rak­kau­des­sa­ni." Joh. 15:9

Viikon kysymys