"Ru­not on ajan­huk­kaa, ku pi­tää miet­tiä, mitä niis­sä oi­kein ha­lu­taan ker­toa." Näin saa­tan puus­kah­taa. Mitä ajat­te­let tuos­ta kom­men­tis­ta­ni, eten­kin sinä, joka pi­dät ru­nois­ta? Voi­ko tai saa­ko näin sa­noa?

Kier­te­ly ei kuu­lu luon­tee­see­ni. Tie­dän mis­tä tyk­kään ja mis­tä en ja ha­lu­an sa­noa mie­li­pi­tee­ni suo­raan. Jon­kun mie­les­tä se on eh­kä pe­lot­ta­vaa, toi­ses­ta är­syt­tä­vää ja joku saat­taa ty­kä­tä­kin, kun asi­at sa­no­taan sel­lai­se­na kuin ne ko­e­taan. Kom­met­ti­ni ei ole ab­so­luut­ti­nen to­tuus ru­nois­ta. Se on vah­vas­ti sa­not­tu mie­li­pi­de, joka haas­taa tois­ta ker­to­maan oman nä­ke­myk­sen­sä.

Mi­nul­la on siis haas­ta­va luon­ne. Pip­pu­ri­nen, sa­noo mies. Jois­sa­kin ti­lan­teis­sa saa­tan tar­koit­ta­mat­ta­ni lou­ka­ta. Toi­si­naan taas koen, et­ten tule it­se­kään ym­mär­re­tyk­si oi­kein. Ti­lan­tees­ta riip­pu­en peh­men­nän mie­li­pi­det­tä­ni, kos­ka en ha­lua rik­koa yh­teis­tä rak­kaut­ta. Ar­jes­sa kui­ten­kin usein unoh­dan ja olen lais­ka vä­lit­tä­mään. Ha­lu­an sa­noa ai­kaa tuh­laa­mat­ta, jopa pro­vo­soi­den, jot­ta saan ra­vis­tel­tua luu­tu­nei­ta aja­tuk­sia tai ta­po­ja.

Puo­li­so­ni on vä­lil­lä ka­deh­dit­ta­van help­poa seu­raa ih­mi­sil­le. Hän ei ha­lua ai­heut­taa ris­ti­rii­taa, vaan so­vit­te­lee ja ha­lu­aa ol­la kai­kil­le mu­ka­va. Mi­nun on vä­lil­lä vai­kea hy­väk­syä tuo piir­re hä­nes­sä. Se saa mi­nut är­syyn­ty­mään. Mik­si et sano suo­raan? Mik­si hys­sy­tel­lään? Usein jou­dun kui­ten­kin to­te­a­maan, et­tä mal­til­li­ses­ti sa­not­tu­na asi­at hoi­tu­vat mu­ka­vam­min. Toi­saal­ta taas asi­at ete­ni­si­vät ko­vin hi­taas­ti, jos epä­koh­tia ei nos­tet­tai­si esiin ja ikä­vät asi­at ha­lut­tai­siin unoh­taa. Mo­lem­pia luon­teen­piir­tei­tä tar­vi­taan, mut­ta sai­si­ko näi­tä yh­dis­tet­tyä sa­maan per­soo­naan? Sii­nä on opet­te­lua!

Luon­tee­ni vuok­si en osaa myös­kään elää muo­tis­sa, joka ei sovi mi­nul­le, ai­na­kaan vain sen ta­kia, et­tä näin on to­tut­tu te­ke­mään. Mie­les­tä­ni ih­mi­nen saa ra­ken­taa elä­män­sä juu­ri sel­lai­sek­si kuin ha­lu­aa ja pys­tyy, niis­sä puit­teis­sa, jot­ka on saa­nut. Tämä saat­tai­si kuu­los­taa ko­vin ny­ky­ai­kai­sel­ta ja jopa vie­raal­ta, jos jät­täi­sin nä­ke­myk­se­ni tä­hän. Mut­ta mi­nul­la ei ole pel­käs­tään oi­keuk­sia, vaan myös vas­tui­ta sekä us­ko! Mi­nul­la on omal­ta osal­ta­ni vas­tuu avi­o­lii­tos­tam­me. Vas­taam­me puo­li­so­ni kans­sa toi­sis­tam­me, ko­din il­ma­pii­ris­tä, las­ten kas­va­tuk­ses­ta ja ar­ki­sis­ta rat­kai­suis­ta. Mi­nul­la on us­ko, jota ha­lu­an suo­jel­la. Sik­si en to­teu­ta kaik­kea, mikä elä­mäs­sä kiin­nos­tai­si, en­kä ha­lua tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti lou­ka­ta pu­heil­la­ni.

Meil­lä ih­mi­sil­lä on tai­pu­mus ver­tail­la ja usein teh­dä myös muot­te­ja, joi­hin oli­si mu­ka­va ja­o­tel­la ih­mi­siä ja asi­oi­ta. Voi­si­ko ta­ka­na ol­la pel­koa sii­tä, et­tei it­se oli­si lii­an eri­lai­nen ja jäi­si ul­ko­puo­lel­le? Tai­pu­muk­sen ver­tai­luun voi huo­ma­ta jo lap­sis­sa. Kou­lu­pu­ku ei vält­tä­mät­tä es­tä kiu­saa­mis­ta, kun pa­rem­man puut­tees­sa ka­ve­rei­ta voi­daan lait­taa jär­jes­tyk­seen vaik­ka kän­ny­kän, juo­ma­pul­lon tai eväs­ra­si­an mu­kaan. Mei­dän van­hem­pien teh­tä­vä on opet­taa lap­sil­lem­me, et­tä ih­mi­set ovat ja saa­vat ol­la eri­lai­sia. Eri­lai­suus kuu­luu Ju­ma­lan luo­mis­työ­hön.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä