Minä tu­lin Nor­jas­ta Reis­jär­ven opis­toon ai­kuis­lin­jal­le. En ole asu­nut Suo­mes­sa yli kym­me­neen vuo­teen, jo­ten mi­nua jän­nit­ti tul­la tän­ne. Tie­sin kui­ten­kin, et­tä opis­toon kan­nat­taa tul­la, kos­ka olin kuul­lut vain po­si­tii­vi­sia ta­ri­noi­ta sii­tä. Ko­to­na Nor­jas­sa mei­tä sa­mal­la ta­val­la us­ko­via on vain kou­ral­li­nen, ei­kä mi­nun ikä­luok­kaa­ni kuu­lu­via ole muu­al­la kuin mei­dän per­hees­sä. Mi­nul­la ei ole mo­neen vuo­teen ol­lut us­ko­vai­sia ys­tä­viä, joi­hin oli­sin pi­tä­nyt ak­tii­vi­ses­ti yh­teyt­tä. Serk­ku­ja ja ka­ve­rei­ta oli, mut­ta he oli­vat kau­ka­na. Suu­rin toi­vee­ni opis­toon tul­les­sa­ni oli, et­tä sai­sin us­ko­vai­sia ys­tä­viä ja oma­koh­tai­nen us­ko vah­vis­tui­si. Ke­sä­lo­man vii­mei­set vii­kot vain odo­tin opis­ton al­kua. Olin niin vä­sy­nyt. Mi­nul­la oli paha ol­la, ja sen pe­rus­teel­la mitä olin kuul­lut, olin var­ma, et­tä kaik­ki oli­si pa­rem­min, kun­han vaan pää­si­sin opis­toon. Myö­hem­min hu­vit­taa aja­tel­la, kuin­ka so­ke­as­ti luo­tin sii­hen, et­tä kun­han vain pää­sen opis­ton ovis­ta si­sään, kaik­ki muut­tui­si hy­väk­si. Mut­ta niin ta­pah­tui­kin. En­sim­mäi­sen kämp­pik­sen ta­vat­tu­a­ni en enää ol­lut yk­sin. Me­nim­me kah­des­taan is­tu­maan seu­ra­penk­kiin ja op­pi­tun­neil­le. Opis­ton alus­sa pys­tyin tur­vau­tu­maan hä­neen, jos oli jo­tain mie­len pääl­lä. Niin pys­tyn vie­lä­kin. Myö­hem­min tu­tus­tuin mui­hin opis­to­lai­siin, ja olen iloin­nut, et­ten ole ol­lut opis­tos­sa päi­vää­kään yk­sin. En edes sil­loin ihan alus­sa. Opis­tos­sa ta­pa­sin myös toi­sen Nor­jas­ta tul­leen opis­to­lai­sen. Huo­ma­sim­me pian, et­tä olim­me ko­ke­neet pal­jon sa­mo­ja asi­oi­ta ja meil­lä oli pal­jon ju­tel­ta­vaa. Oli iha­naa löy­tää toi­nen, jol­la oli sa­man­kal­tai­sia ko­ke­muk­sia ja tie­tää, et­ten ole ai­noa, joka tun­tee olon­sa vä­lil­lä ihan eri­lai­sek­si. En­nen opis­toa olin le­vo­ton. Maa­il­ma oli niin lä­hel­lä. Ajat­te­lin, et­ten jak­sa tätä enää pit­kään. Opis­tos­sa olen saa­nut le­väh­tää. On ol­lut niin tur­val­lis­ta ol­la us­ko­vais­ten ys­tä­vien kes­kel­lä. Ai­na ei ole tar­vin­nut pu­hua, vaan pelk­kä läs­nä­o­lo on riit­tä­nyt. Olen saa­nut ol­la oma it­se­ni il­man, et­tä mi­nua on ky­see­na­lais­tet­tu. Olen saa­nut vah­vis­tua. Se, et­tä olen kas­va­nut Nor­jas­sa, on myös an­ta­nut mi­nul­le pal­jon. Olen op­pi­nut nä­ke­mään asi­oi­ta mo­nes­ta nä­kö­kul­mas­ta. Olen op­pi­nut toi­sen kie­len ja kult­tuu­rin, ja saa­nut myös ei-us­ko­vai­sia ys­tä­viä. Vaik­ka olen suo­ma­lai­nen, myös Nor­ja on ko­ti­ni ja koen, et­tä se on ri­kas­tut­ta­nut elä­mää­ni pal­jon. Olen huo­man­nut myös sen, et­tä opis­to ei lopu päät­tä­jäis­päi­vään. Se kan­taa pit­käl­le eteen­päin. Muis­tot ja ko­ke­muk­set jää­vät mie­leen. Moni opis­to­ys­tä­vä muut­taa en­si vuon­na sa­maan kau­pun­kiin ja olem­me miet­ti­neet kimp­pa­kämp­pää. Ei tar­vit­se ol­la yk­sin opis­ton jäl­keen­kään. Va­paa­vii­kon­lop­pui­na olen ol­lut pal­jon kämp­pä­ka­ve­ri­ni ko­to­na, ja hä­nen per­hees­tään on tul­lut mi­nul­le­kin per­he. Tun­tuu sil­tä, et­tä he py­sy­vät elä­mäs­sä­ni tu­le­vai­suu­des­sa­kin. Tu­len muis­ta­maan rak­kau­del­la tätä opis­to­vuot­ta, sil­lä koen, et­tä se on pe­las­ta­nut tu­le­vai­suu­te­ni. Muis­tan läm­möl­lä kaik­kia opis­to­ys­tä­viä ja hen­ki­lö­kun­taa sekä kaik­kia, jot­ka ovat teh­neet tä­män vuo­den mi­nul­le näin mah­ta­vak­si. Tu­len it­ke­mään päät­tä­jäis­päi­vä­nä, ja su­ren, et­tä opis­to lop­puu. Mut­ta tie­dän, et­tä vaik­ka opis­to lop­puu, niin ys­tä­vät jää­vät. Täs­sä kir­joit­ta­es­sa­ni huo­maan, kuin­ka suur­ta on Ju­ma­lan joh­da­tus. Koen, et­tä hän on joh­dat­ta­nut elä­mää­ni juu­ri oi­ke­aan suun­taan. Rii­na