Seu­raa­va vuo­ro käy mie­les­sä vä­läh­dyk­sen ta­paan työ­kii­rei­den kes­kel­lä. Tai tu­lee mie­leen myö­hään il­lal­la, kun sil­miä jo pai­naa. Tai sil­loin, kun ei ole mah­dol­li­suut­ta asi­aan kes­kit­tyä.

Päi­vä päi­väl­tä use­am­min aja­tuk­set et­siy­ty­vät tu­tul­le ra­dal­le. Mis­tä löy­dän taas so­pi­van teks­tin? Mik­si so­pi­via kat­kel­mia tu­lee mie­leen sil­loin, kun seu­raa­vaan vuo­roon on pit­kä ai­ka, mut­ta ei enää sit­ten, kun vuo­ro lä­hes­tyy? Kaik­ki teks­tit tun­tu­vat me­ne­vän kau­em­mak­si, etäi­sem­mik­si. Ikään kuin en oli­si kos­kaan lu­ke­nut, en kos­kaan pu­hu­nut.

Sit­ten tu­lee päi­vä, jol­loin asi­aan on jo pak­ko tart­tua. Vai­mo eh­dot­taa, et­tä ot­tai­sin omaa ai­kaa ja val­mis­tau­tui­sin rau­has­sa. Mis­sä on uu­sin Päi­vä­mies? Luen, mi­ten tu­le­van sun­nun­tain teks­te­jä on siel­lä se­li­tet­ty. Sul­keu­dun huo­nee­seen. Le­vi­tän sän­gyl­le Raa­ma­tun, Päi­vä­mie­hen, eh­kä jon­kin kir­jan. Aja­tuk­set kar­kai­le­vat juu­ri kun olen saa­mas­sa niis­tä kiin­ni. Ne jää­vät häi­väh­dyk­sen ta­pai­sik­si. Mo­net teks­tit tun­tu­vat it­sel­le­ni to­del­la vai­keil­ta. En voi sel­lai­sia va­li­ta, kun en ym­mär­rä nii­tä it­se­kään. Ajat­te­len, et­tä pi­täi­si lu­kea enem­män, jot­ta ym­mär­täi­sin enem­män. Sil­loin­kin kun eh­ti­sin, tu­len hel­pos­ti lu­ke­neek­si vain kaik­kea muu­ta. Mie­lee­ni nou­see pal­ve­li­jan ar­ka pyyn­tö: An­na, ra­kas Isä, mi­nul­le ym­mär­rys­tä, tai­toa ja voi­maa!

Olen tör­män­nyt muu­ta­man ker­ran jul­ki­suu­des­sa ar­vi­oi­hin, et­tä pu­hu­jat ovat van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­den val­lan­käyt­tä­jiä, mui­den ylä­puo­lel­la ole­via joh­ta­jia. Asi­aa ar­vi­oi­neet ei­vät eh­kä tun­ne ke­tään pu­hu­jaa. It­se olen huo­man­nut, et­tä mo­net pu­hu­jat ovat teh­tä­väs­sään ar­ko­ja ja hil­jai­sia.

Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­sa he­rä­tys­liik­kees­sä pu­hu­jat kut­su­taan teh­tä­vään­sä. Pu­hu­jan teh­tä­vä­nä on se­lit­tää Raa­ma­tun sa­naa Raa­ma­tul­la pe­rus­tel­len ja sii­hen pi­täy­ty­en. He­rä­tys­liik­kees­säm­me pu­hu­ja ei ole ke­nen­kään joh­ta­ja. Oi­ke­as­taan asia on päin­vas­toin: seu­ra­kun­ta on pu­hu­jan kut­su­nut ja voi myös va­paut­taa teh­tä­väs­tään. Pu­hu­jan tu­lee ol­la seu­ra­kun­nan pal­ve­li­ja, ja hä­nel­lä on suu­ri vas­tuu sii­tä, mitä pu­huu seu­ra­kun­nal­le. On tär­ke­ää, et­tä jo­kai­nen pu­hu­ja on täs­tä tie­toi­nen ja toi­mii vas­tuul­li­ses­ti.

Näis­sä miet­teis­sä ar­vi­oin omaa suh­tau­tu­mis­ta­ni. Olen­ko minä val­lan­käyt­tä­jä? Olen­ko an­ka­ra pu­heis­sa­ni? Vä­lit­tyy­kö pu­heis­sa­ni ar­mo ja Hy­vän Pai­me­nen ää­ni? Ys­tä­vä­ni roh­kai­see mi­nua. Hän­kin on pu­hu­ja, mi­nun ikäi­se­ni. Tun­tuu tur­val­li­sel­ta aja­tel­la, et­tä en tee työ­tä­ni yk­sin.

Jos­kus raa­ma­tun­koh­ta au­ke­aa kirk­kaam­min. Mie­leen voi nous­ta jo lap­suu­des­ta tut­tu ker­to­mus. Sil­loin koen hy­väk­si tart­tua sii­hen, mikä tun­tuu lä­hei­sel­tä. Jos­kus Raa­ma­tun se­laa­mi­nen edes­ta­kai­sin jat­kuu vii­mei­seen il­taan as­ti kuin pää­mää­rä­tön mat­ka. Sit­ten va­lit­sen vä­hi­ten vai­ke­al­ta tun­tu­van.

Teh­tä­väs­sä­ni ovat an­ta­neet voi­maa per­heen ja ys­tä­vien tuki. Ker­ran eräs ys­tä­vä to­te­si, et­tä on mu­ka­va, kun pu­hu­ji­na on nuo­ri­a­kin, oman su­ku­pol­ven edus­ta­jia. Ih­mi­siä, joil­la on sa­man­lai­nen elä­män­ti­lan­ne. Hän ker­toi, et­tä se kos­ket­taa. Kes­kus­te­lu roh­kai­si mi­nua.

Pi­dän pu­heen. Sen jäl­keen is­tun penk­kiin le­vol­li­sem­pa­na. Olen kii­tol­li­nen, et­tä jo­ten­kin taas sel­vi­sin vuo­ros­ta­ni. Sitä en tie­dä, kos­ket­ti­ko puhe tai sai­ko joku sen kaut­ta vir­voi­tus­ta us­ko­ne­lä­mään­sä. Mut­ta se on­kin Ju­ma­lan kä­des­sä.

Etei­ses­sä van­hem­pi mies ta­put­taa olal­le. "Ju­ma­la siu­na­si pal­ve­lu­vuo­ro­si." Tu­len kii­tol­li­sel­le mie­lel­le. Täy­sin kel­paa­mat­to­ma­na kui­ten­kin kel­pa­sin. On ih­meel­lis­tä, et­tä heik­ko­na ja pe­lok­kaa­na­kin saa ker­toa Ju­ma­lan ar­mos­ta ja rak­kau­des­ta. Saan teks­ti­vies­tin: "Ter­vei­siä kai­kil­le. Ol­tiin seu­rois­sa ne­tin kaut­ta. Jrt. äi­ti." Pel­kä­sin tur­haan. Koen, et­tä Ju­ma­la siu­na­si mi­nua. Tut­tu syli ja ru­kouk­set kan­toi­vat.