JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pa­ras ekst­rak­ro­mo­so­mi iki­nä

Suominen Sarianna
Aiemmat blogit
25.7.2017 6.39

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170725063900

Kun pu­hum­me lä­him­mäi­sis­täm­me, joil­la on jo­kin poik­ke­a­vuus, tup­paam­me usein ylis­tä­mään, mi­ten se ja se – di­ag­noo­sis­taan huo­li­mat­ta – osaa lu­kea, las­kea ja lau­laa niin eri­no­mai­ses­ti. Mi­ten poi­kam­me kans­sa sa­mal­la di­ag­noo­sil­la ole­va lap­si pu­huu ja kir­joit­taa su­ju­vas­ti kah­del­la kie­lel­lä. Mi­ten toi­nen op­pi kui­vak­si ai­van ta­val­li­seen ta­paan noin 2-vuo­ti­aa­na ja niin edel­leen. Ne ovat­kin yh­tei­siä ilon ja mie­li­hy­vän asi­oi­ta. Me ih­mi­set ta­ker­rum­me san­ka­ri­ta­ri­noi­hin. Me tar­vit­sem­me nii­tä. Täs­sä teil­le hie­man eri­lai­nen san­ka­ri­ta­ri­na.

Lap­si nau­raa puo­li­kuun muo­toi­set sil­mät sir­ril­lään. Oma sy­dä­me­ni hak­kaa niin, et­tä pel­kään sen pomp­paa­van kur­kus­ta­ni ulos.

– Et saa ka­ra­ta, voit jää­dä au­ton al­le tai ek­syä, huo­ho­tan kyy­kys­sä ta­sa­pai­noil­len ja hel­po­tuk­sen it­kua pi­dä­tel­len.

Lap­si kal­lis­taa pää­tään ja ot­taa kä­des­tä­ni kiin­ni. Pal­jain ja­loin tas­sut­te­lem­me ko­tia koh­ti, ja tun­nen, mi­ten hen­gi­tyk­se­ni ta­saan­tuu. Ul­ko-ovel­la lap­si kat­soo ky­sy­väs­ti.

– Men­nään ko­tiin syö­mään il­ta­pa­laa, eh­do­tan.

– Joo, pliis, lap­si vas­taa ilah­tu­nee­na.

Hä­nen aja­tus­maa­il­man­sa on täs­sä het­kes­sä, kun oma­ni on vie­lä äs­kei­sen kar­kaa­mi­se­pi­so­din kau­hu­ku­vis­sa. Mitä JOS jo­tain oli­si ta­pah­tu­nut? Mitä JOS naa­pu­ri ei oli­si älyn­nyt py­säyt­tää au­to­an­sa? Kau­hus­ke­naa­ri­ot jat­ka­vat il­mais­näy­tös­tään omas­sa pääs­sä­ni, vaik­ka nä­en­näi­ses­ti olen jo rau­hoit­tu­nut.

Ky­lään men­nes­säm­me pun­ta­roin ym­pä­ris­töä. Por­taat ok, tie riit­tä­vän hil­jai­nen – mut­ta oi, toi­sel­la ky­lään tul­leel­la per­heel­lä pie­niä lap­sia lat­ti­al­la leik­ki­mäs­sä. Ja vaik­ka kuin­ka yri­täm­me vuo­ro­tel­len mie­he­ni kans­sa vah­tia omaa las­tam­me, on­nis­tuu hän jos­sain koh­ti il­taa, huo­mi­om­me her­paan­tu­es­sa, raa­pai­se­maan ve­ri­sen vii­run pie­nen ty­tön pos­keen. Pyy­det­tä­es­sä pyy­tää an­teek­si au­liis­ti, mut­ta pääs­sä­ni tois­tuu ky­sy­mys: Mik­si? Mik­si hän ajoit­tain va­hin­goit­taa pie­nem­pi­ään? Hän, joka it­se­kin vie­lä muu­ta­mia vuo­sia sit­ten mit­tai­li maa­il­maa lat­ti­a­ta­sos­sa, lä­hes 4-vuo­ti­aa­na, kaik­kien ihas­te­le­ma­na nap­pi­sil­mä­nä. Jut­te­len asi­as­ta vie­lä kah­den kes­ken hil­jai­sel­la ää­nel­lä lap­sen kans­sa. Lap­si pai­naa kä­det kor­val­le ja ve­täy­tyy omaan maa­il­maan­sa sim­puk­ka-asen­nos­sa. Huo­kai­sen ja si­li­tän hä­nen it­se­päis­tä sel­kän­sä kaar­ta lem­pe­äs­ti. Oli­si­pa mi­nul­la enem­män vii­saut­ta kans­sa­si, ajat­te­len. Tai­vaan Isä, an­na mi­nul­le työ­ka­lu­ja tä­män lap­sen kans­sa, ane­len il­ta­ru­kouk­ses­sa­ni.

Kun pu­hum­me ih­mi­sis­tä, joil­la on joku ta­va­no­mai­suu­des­ta poik­ke­a­va omi­nai­suus, sor­rum­me usein yleis­tyk­siin.

– Down-ih­mi­set ovat niin au­rin­koi­sia.

– Au­tis­tit ei­vät ota kon­tak­tia.

– ADHD:t ovat niin le­vot­to­mia.

Jot­kut yleis­tyk­set ovat tot­ta, ai­na­kin mo­nes­ti. Ai­ka iso osa ei. On hyvä muis­taa, et­tä me kaik­ki olem­me etu­pääs­sä ih­mi­siä, vah­vuuk­si­nem­me, heik­kouk­si­nem­me ja di­ag­noo­sei­nem­me.

Lap­sem­me sa­noo ajoit­tain muu­ta­man sa­nan pe­räk­käin, se­kai­sin suo­mea ja eng­lan­tia, mut­ta pu­he­ko­neek­si hän­tä ei voi­ne kut­sua. Ur­ku­jen aloit­ta­es­sa sä­es­tyk­sen hän ei lau­la, vaan pai­naa kä­det kor­vil­leen ja saat­taa äris­tä het­ken – lii­kaa me­te­liä hä­nen yli­her­kil­le ais­teil­leen. 7-vuo­ti­aa­na hän on op­pi­nut jo is­tu­maan ves­san­pön­töl­lä, mut­ta kul­kee yhä vai­pois­sa. Hän ei tule ker­to­maan, et­tä nyt oli­si ai­ka men­nä ves­saan.

Aa­mun sa­ras­ta­es­sa tämä lap­si on kui­ten­kin se, joka kul­kee vuo­teen vie­rel­tä toi­sel­le, ha­laa, suu­kot­taa ja toi­vot­taa hy­vää huo­men­ta sil­mät ilos­ta tuik­kien. Hän on se, jol­la on ai­na ai­kaa ih­me­tel­lä eta­naa pi­ha­tiel­lä, il­ma­pal­los­ta ai­heu­tu­vaa iloa ja ke­säi­sen ui­ma­ret­ken on­nea. Lap­sem­me on on­nel­li­sim­mil­laan oman per­heen kes­ki­pis­tee­nä, kun hän hy­väl­lä huu­mo­rin­ta­jul­laan saa mei­dät kaik­ki re­pei­le­mään nau­rus­ta. Ja meil­le hän on­kin oman elä­män­sä su­per­san­ka­ri, juu­ri oma­na in­hi­mil­li­se­nä it­se­nään. Hä­nel­lä on se yk­si ekst­rak­ro­mo­so­mi – pa­ras kro­mo­so­mi iki­nä.

SariannaSuominen
50+ vuotta, 1 aviomies ja 9 lasta. Elämää Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Uusi kotipaikkakunta Hyvinkää. Uskomisen kallis aarre löytyi aikuisiällä. Kirjoitan tuokiokuvia elämästä ison perheen äitinä, erityislapsen äitinä, työssäkäyvänä äitinä ja siitä, miltä tuntuu paluumuutto Suomeen, kun puoliso on yhä töissä meren takana. sarianna.suomi@gmail.com
5.6.2020

Ar­mo­lah­jo­ja on mo­nen­lai­sia, mut­ta Hen­ki on sama. Myös pal­ve­lu­teh­tä­viä on mo­nen­lai­sia, mut­ta Her­ra on sama. 1 Kor. 12:4-5

Viikon kysymys