JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ras­kaam­pi ris­ti on jo kan­net­tu

Aiemmat blogit
10.3.2016 6.30

Aje­lin täs­sä tal­vi­se­na aa­mu­na taas mut­kai­sia tei­tä pit­kin ta­paa­maan van­hain­ko­dis­sa asu­vaa muis­ti­sai­ras­ta ys­tä­vää­ni. Olin en­sin aa­mul­la lait­ta­nut lap­set kou­luun ja vie­nyt nuo­rim­mai­sen es­ka­riin, ja sit­ten pa­lan­nut het­kek­si ko­tiin le­pää­mään. Oli se päi­vä vii­kos­ta, jol­loin olin ot­ta­nut ta­vak­si soit­taa ys­tä­väl­le­ni ja so­pia ta­paa­mi­ses­ta.

– Huo­men­ta! Mitä si­nul­le kuu­luu? Mi­ten jak­se­let?

– Juu ihan hy­vin. Mut mä en vaan ol­len­kaan tiiä mis­sä mä oon. Eh­kä tää on jos­sain Hel­sin­gis tai Van­taal.

– No tai­dat ol­la siel­lä sa­mas­sa pai­kas­sa kuin en­nen­kin. Voin­ko tul­la käy­mään?

– Juu il­man muu­ta. Näh­dään!

Näil­lä eväil­lä läh­din aje­le­maan ris­ti­rii­tai­sin miet­tein. Muis­te­lin pa­rin vuo­den ta­kais­ta tu­tus­tu­mis­tam­me kun­tou­tus­jak­sol­la. Asuim­me sa­mal­la paik­ka­kun­nal­la, jo­ten so­vim­me ta­paa­vam­me vie­lä kun­tou­tuk­sen jäl­keen­kin. Sii­tä läh­tien olin lä­hes vii­kot­tain ha­ke­nut hä­net ko­to­aan ja olem­me men­neet yh­des­sä syö­mään ja ui­maan van­hus­ten pal­ve­lu­ta­lol­le.

Vii­me syk­sy­nä tu­li­kin sit­ten sel­lai­nen ker­ta, et­tä kun me­nin ha­ke­maan hän­tä, hän kaa­tui por­tais­sa ja löi pään­sä tul­les­saan avaa­maan mi­nul­le ovea. Jou­duin soit­ta­maan am­bu­lans­sin, ja päi­vys­tys­käyn­nin jäl­keen hä­net sit­ten vie­tiin suo­raan van­hain­ko­tiin. Pu­heet oli­vat se­ka­via ei­kä hän enää yleen­sä tien­nyt mi­tään ym­pä­ris­tös­tään.

Mie­tin ajel­les­sa­ni, mitä hyö­tyä näis­tä käyn­neis­tä on. Muis­taa­ko hän lain­kaan enää käyn­ti­ni jäl­keen, et­tä olin siel­lä käy­nyt? On­ko mi­tään jär­keä käyt­tää ai­kaa ja voi­ma­va­ro­ja näi­hin reis­sui­hin? Ha­vah­duin aja­tuk­sis­ta­ni, kun lu­mi­au­ra oli­kin yh­täk­kiä edes­sä­ni, heit­ti lun­ta laa­jas­sa kaa­res­sa tien­var­sil­le ja le­vit­ti sa­mal­la suo­la­ra­kei­ta jäi­sel­le tiel­le. Sii­nä sit­ten kö­röt­te­lin vä­hän hi­taam­paa tah­tia lop­pu­mat­kan van­hain­ko­din pi­haan. Jä­tin au­ton park­ki­pai­kal­le ja me­nin si­sään.

Jo kau­kaa ys­tä­vä­ni huo­ma­si mi­nut ja huis­kut­ti iloi­ses­ti. Kos­ka oli hie­no tal­vi­päi­vä, läh­dim­me pie­nel­le kä­ve­lyl­le pi­ha­maal­le, ys­tä­vä­ni rol­laat­to­ria työn­tä­en. Ko­hen­te­lin hie­man hä­nen kau­la­hui­vi­aan ja pi­po­aan, kos­ka kyl­mä vii­ma kävi kas­voil­le.

– Onks toi sun au­tos? hän ky­syi osoit­ta­en au­to­a­ni.

– Kyl­lä se on. Mis­tä tie­sit?

– No mä muis­tin sen rek­ka­rin. Se on jää­ny hy­vin mun mie­leen.

Hät­käh­din. Eh­kä hä­nel­lä jo­tain jää mie­leen näis­tä ta­paa­mi­sis­ta­kin. Kas­vot ja re­kis­te­ri­kil­pi ai­na­kin. Ai­kam­me sii­nä kä­ve­lim­me ja ihas­te­lim­me luon­non tal­vis­ta kau­neut­ta. Lo­pul­ta hä­nel­le tuli kyl­mä ja vä­sy­mys, jo­ten me­nim­me si­säl­le. Pu­he­lim­me vie­lä huo­nees­sa het­ken hä­nen pai­na­jai­sis­taan ja ko­vas­ta koti-ikä­väs­tään.

Oli­sin ha­lun­nut ker­toa hä­nel­le vie­lä toi­ses­ta­kin ko­dis­ta, sii­tä ikui­ses­ta. Sa­nat kui­ten­kin tart­tui­vat kurk­kuu­ni, en­kä saa­nut nii­tä ulos. Hä­nel­lä ei ole mi­tään us­kon­nol­lis­ta taus­taa, mut­ta kiin­nos­tu­nee­na hän oli ai­em­min kuun­nel­lut au­tos­sa­ni cd-le­vyl­tä kuu­lu­nei­ta Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä. Olin ker­to­nut hä­nel­le su­vi­seu­ra­reis­sus­tam­me, mut­ta muu­ta kes­kus­te­lua us­ko­na­si­ois­ta ei ol­lut käy­ty.

Läh­dim­me kä­ve­le­mään pit­kää käy­tä­vää ul­ko-ovea koh­ti. Siel­lä hän yl­lät­tä­en ha­la­si mi­nua lu­jas­ti sa­no­en:

– Kyl oli sit­te kiva ku kä­vit! Se niin pi­ris­tää miel­tä.

Kyy­ne­lei­tä nie­les­kel­len me­nin au­toon. Heik­ko­na ja epäi­le­vä­nä olin taas tul­lut, ja sil­ti tun­sin olo­ni vah­vem­mak­si käyn­nin jäl­keen. Meis­tä oli vuo­sien var­rel­la tul­lut hy­vin lä­hei­siä, ja ta­paa­mi­set vir­kis­ti­vät mi­nu­a­kin. Sil­ti tus­kai­lin mie­les­sä­ni, mik­si en ol­lut pu­hu­nut enem­pää elä­väs­tä us­kos­ta. Sii­tä us­kos­ta, mikä tuo iloa ja tur­vaa vai­ke­al­la­kin mat­kal­la ja ajal­li­sen mat­kan jäl­keen kan­taa pe­ril­le tai­vaan ko­tiin as­ti. Lo­pul­ta en voi­nut muu­ta kuin to­de­ta mie­les­sä­ni, et­tä Ju­ma­lal­la on omat suun­ni­tel­man­sa ja ai­ka­tau­lun­sa. Ai­no­as­taan hän voi ava­ta ih­mi­sen mie­len vas­taa­not­ta­maan us­kon lah­jan.

Pit­käl­lä, mut­kai­sel­la pa­luu­mat­kal­la­kin eh­din miet­tiä ja muis­tel­la mo­nen­lais­ta. Mie­lee­ni nou­si­vat elä­väs­ti ai­van vuo­den alus­sa meil­lä yö­py­neet lä­he­tys­pu­hu­jat. Lap­suus­ko­dis­sam­me oli usein ol­lut pu­hu­jia yö­tä, ja niis­tä vie­rai­luis­ta oli jää­nyt hy­vät muis­tot. Kun omat lap­sem­me oli­vat kaik­ki pie­niä ja me van­hem­mat kä­vim­me töis­sä, meil­lä ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta ma­joit­taa vie­rai­le­via pu­hu­jia. Ai­van tä­män vuo­den alus­sa tu­li­kin en­sim­mäis­tä ker­taa mah­dol­li­suus kut­sua hei­tä ko­tiim­me yön yli. Sii­nä ajas­sa eh­dit­tiin hy­vin kes­kus­tel­la mo­nis­ta asi­ois­ta, sekä ajal­li­sis­ta et­tä ian­kaik­ki­sis­ta. Jo­kai­nen lap­si eh­ti saa­da vuo­rol­laan vie­rai­den huo­mi­on ja oman jut­tu­het­ken. Mi­nua pu­hut­te­li voi­mak­kaas­ti, kun toi­nen vie­rais­ta meil­tä läh­ties­sään to­te­si:

– Jääm­me muis­ta­maan per­het­tän­ne ru­kouk­sis­sa. Ras­kaam­pi ris­ti on jo kan­net­tu.

Niin. Oma ris­ti­ni ja ke­nen­kään ih­mi­sen ajal­li­nen taak­ka ei ole niin ras­kas kuin Va­pah­ta­jal­lam­me Jee­suk­sel­la, joka ei elä­mäs­sään teh­nyt yh­tä­kään pa­haa tai vää­rää asi­aa. Sil­ti hän sai kan­net­ta­vak­seen koko maa­il­man syn­ti­kuor­man ja kuo­li ris­til­lä mei­dän pe­las­tuk­sek­sem­me. Sik­si, et­tä me saam­me us­koa syn­tim­me an­teek­si ja tur­va­ta elä­mäs­säm­me ja kuo­le­man het­kel­lä hä­nen ar­moon­sa. Näin us­ko­en ei kuo­le­ma ole pe­lot­ta­va vi­hol­li­nen, vaan va­loi­sa sil­ta ajas­ta ian­kaik­ki­seen ko­tiin.

Ko­ti­pi­hal­le tul­les­sa­ni muis­tin, et­tä on taas ai­ka al­kaa val­mis­tau­tua pää­si­äi­sen viet­toon. Mi­nul­la val­mis­te­lut al­ka­vat usein kuun­te­le­mal­la ja lau­la­mal­la seu­raa­vaa ra­kas­ta pää­si­äis­virt­tä:

Käy­kääm­me nyt Je­ru­sa­le­miin

ja yh­des­sä paas­tot­kaam­me

ja Jee­sus­ta kär­si­mys­tiel­län­sä

nyt nöy­räs­ti seu­rat­kaam­me.

Käy­kääm­me nyt Je­ru­sa­le­miin.

Vaan yös­sä ken kes­tää voi­si

ja Ju­ma­lan tah­toa kuun­nel­len

sen kat­ke­ran kal­kin joi­si?

Käy­kääm­me nyt Je­ru­sa­le­miin,

kun hen­ken­sä Kris­tus an­taa.

Hän, Ka­rit­sa, kaik­kien puo­les­ta

saa tuo­mi­on yk­sin kan­taa.

Käy­kääm­me siis Je­ru­sa­le­miin,

on ikui­nen kirk­kaus siel­lä.

Ja luok­sen­sa ker­ran hän ko­ko­aa

ne, jot­ka hän tun­si tiel­lä.

(Vk. 54)

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
28.2.2020

Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra. Her­ra, kuu­le mi­nun ää­ne­ni. Ps. 130:1-2

Viikon kysymys