JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Rukous

Kinnunen Henna
Aiemmat blogit
13.2.2017 9.37

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170213093700

Mik­si­hän kir­joi­tan ai­hees­ta, jos­ta tie­dän vä­hän ja jos­sa olen huo­no?

”Isä ra­kas, an­na voi­maa luot­taa an­teek­si­an­non voi­maan, niin et­tä rak­kau­del­la ra­ken­tai­sim­me sitä, min­kä olet lah­jak­si meil­le an­ta­nut.”

”Isä, an­na luot­ta­mus­ta ja us­koa vai­ke­an sai­rau­den kes­kel­lä.”

”Isä, an­na us­kon va­lo­si lois­taa niin, et­tä lä­hei­se­ni kä­sit­täi­si­vät pa­ran­nuk­sen ar­mon.”

– Isä, sinä näet kaik­kien mei­dän sy­dä­miin. Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.

Su­vi­seu­rois­sa esi­ru­kous­pyyn­nöt py­säyt­tä­vät ja lii­kut­ta­vat. Esi­ru­kouk­ses­sa sy­dän nos­taa Ju­ma­lal­le kaik­kein ki­peim­mät toi­veet. Esi­ru­kous­ten al­la unoh­tu­vat omat mur­heet tai ne tu­le­vat vie­lä lä­hem­mäk­si. Oma huo­kaus ja pyyn­tö läh­tee hel­pos­ti pyyn­tö­jen mu­ka­na Ju­ma­lal­le. Vir­ret ja Sii­o­nin lau­lut pu­ke­vat usein sy­vim­mät pyyn­nöt ja kii­tok­sen ru­kous­lau­luun. Jos­kus voi tun­tea, et­tä Ju­ma­la on ru­kouk­ses­sa ai­van läs­nä.

Erään jou­lun al­la tun­sin voi­mak­kaas­ti esi­ru­kous­pyyn­nön, jon­ka lap­si toi­voi ai­no­a­na jou­lu­lah­ja­naan. Tämä toi­ve oli, et­tä van­hem­pien krii­siin löy­tyi­si rak­kaus ja so­vin­to. Pyyn­tö it­ses­sään toi jo kap­pa­leen tai­vas­ta maan pääl­le ja su­lat­ti sy­dä­miä. Ru­kous kuul­tiin, ja sii­tä lah­jas­ta on kii­tet­ty ja rie­muit­tu.

Ru­kous on kään­ty­mis­tä Ju­ma­lan puo­leen. Ru­kouk­seen ei tar­vi­ta eri­tyi­siä sa­no­ja tai asen­to­ja. Ru­kouk­ses­sa ei tar­vit­se pe­lä­tä, et­tei tule ym­mär­re­tyk­si. Se voi ol­la kuin ju­tus­te­lua ys­tä­väl­le. Ru­kous voi ol­la pelk­kä huo­kaus, jo­hon sa­no­ja ei löy­dy. Kipu voi ol­la niin lä­hel­lä, et­tei tie­dä mitä teh­dä. Ei tie­dä, mitä pyy­tää. Ei tie­dä, mikä it­sel­le on hy­vää. Jää vain hil­jai­suus ja ru­kous. Sii­hen on hyvä jää­dä, sil­lä ru­kous pi­tää nöy­rä­nä ja tien Isän luok­se au­ki.

Ih­mis­suh­teis­sa an­teek­si­an­ta­mus puh­dis­taa vi­has­ta ja vää­ryy­des­tä, mut­ta sen jäl­keen voi­daan tar­vi­ta hil­jais­ta ru­kous­ta, jot­ta vah­vis­tui­si se, mikä on sär­ky­nyt. Toi­nen voi tar­vi­ta ai­kaa ja ti­laa sekä oman kas­vun rau­haa. Vä­lil­le ei eh­kä löy­dy sa­no­ja, ei te­ko­ja, ei as­kel­ta. Jää vain hil­jai­nen pyyn­tö, ru­kous tai­vaal­li­sen Isän puo­leen, et­tä sai­si oi­ke­aa miel­tä ja vii­saut­ta. Se voi vaa­tia kär­si­väl­lis­tä odo­tus­ta, ai­kaa kuu­los­tel­la Ju­ma­lan tah­toa ja lä­him­mäi­sen miel­tä. Jos­kus jon­kun lä­him­mäi­sen läs­nä­o­lo voi nos­taa ki­pe­ät muis­tot pin­taan ja tar­vi­taan etäi­syyt­tä. Sil­loin­kin on hyvä luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lan hy­vyys oh­jaa oi­ke­aan.

Koen ole­va­ni huo­no ru­koi­li­ja. Ru­kous­ta olen op­pi­nut lä­hei­sil­tä ys­tä­vil­tä­ni, jot­ka ovat kul­ke­neet rin­nal­la­ni vai­keis­sa ja iloi­sis­sa asi­ois­sa. Ru­kouk­se­ni ovat huo­kai­su­ja, hil­jais­ta kii­tos­ta, ah­dis­tuk­ses­sa pa­kah­tu­nut­ta Ju­ma­lan avun pyy­tä­mis­tä. Kii­tos­ru­kouk­ses­sa ei ole ai­na sa­no­ja, nou­see vain kyy­ne­leet. Kun ys­tä­vä epä­toi­voi­sel­la het­kel­lä sa­noo, et­tä jään si­nua ru­kouk­sis­sa kan­ta­maan, tun­tuu, et­tä kuor­ma­ni on pu­ret­tu vah­vem­piin kä­siin. Se on enem­män kuin tsemp­pi­peu­ku­tus, kos­ka sii­nä jää­dään myös Tai­vaan Isän tah­don va­raan.

Olen tun­te­nut myös, et­tä ajal­li­set haas­teet tuo­vat lä­hem­mäk­si Ju­ma­laa. Kun omat tai­dot tun­tu­vat vä­häi­sil­tä, on luo­tet­ta­va suu­rem­paan. Jos­kus, kun omat sa­na­ni ja ym­mär­ryk­se­ni ovat lop­pu­neet, olen jää­nyt hil­jai­seen ru­kouk­seen ja lei­po­nut pul­laa per­heel­le­ni tai ys­tä­väl­le­ni. Pul­la on tosi vä­häi­nen ele, mut­ta voin kiit­tää sil­lä ys­tä­vyy­des­tä. Jos­kus pul­laan on kät­ket­ty ru­kous sii­tä, et­tä jo­nain päi­vä­nä voi­sim­me koh­da­ta sii­nä, mikä on mo­lem­pia kos­ket­ta­nut. Mut­ta äl­kää nyt kä­sit­tä­kö vää­rin –useim­mi­ten lei­von pul­laa ihan vain sik­si, kun se on niin hy­vää.

Olen huo­man­nut, et­tä ru­kous nou­see hel­pos­ti luon­nos­sa. Erään ker­ran pää­sin puo­li­so­ni kans­sa kah­des­taan va­el­luk­sel­le Al­mend­ran vuo­ris­toon. Olin kai­van­nut jo pit­kään luon­non vah­vis­ta­vaa ko­ke­mus­ta. Aa­mu­var­hai­sel­la kyl­mäs­sä laak­sos­sa rik­ki­re­pi­vät tun­teet pus­ki­vat si­säl­tä ulos. Pyy­sin saa­da kul­kea yk­sin. Pa­lel­si, ja pyy­hin kyy­ne­lei­tä sor­mik­kai­sii­ni. Var­paat oli­vat kyl­mät ja as­kel kan­kea. Mo­nien epäi­lys­ten kes­kel­lä tun­tui, et­tei jak­sa. Pyyn­tö­jä läh­ti Isän puo­leen. Tu­lim­me ris­teyk­seen ja mie­tim­me suun­taa. Mie­li oli vie­lä kan­kea va­lit­se­maan kol­mes­ta reit­ti­vaih­to­eh­dos­ta. Va­li­taan­ko hel­poin ja ly­hin, tut­tu ja tur­val­li­nen vai tun­te­ma­ton ja vaa­ti­vin. Va­lit­sim­me tun­te­mat­to­man rei­tin, joka osoit­tau­tui osin mer­kit­se­mät­tö­mäk­si ja po­lut­to­mak­si tai­pa­leek­si.

Yk­sin en jak­sa­nut enää, jat­koim­me yh­des­sä, mut­ta hil­jaa. Au­rin­ko al­koi pai­koin läm­mit­tä­mään, ja vaa­ti­va nou­su polt­ti jal­ko­ja. Kun saa­vuim­me laak­sos­ta vuo­ren puut­to­mil­le rin­teil­le, as­kel tun­tui en­tis­tä ras­kaam­mal­ta, mut­ta jo­tain oli jä­tet­ty taak­se. Py­säh­dyim­me, kat­soim­me toi­si­am­me. Loh­du­tim­me ja siu­na­sim­me. Au­rin­ko läm­mit­ti, ja kii­tos­lau­lu oli kir­kas. Ei tar­vit­tu juu­ri sa­no­ja, ru­kouk­seen oli vas­tat­tu. Tai­vas oli lä­hem­pä­nä kuin kos­kaan ai­kai­sem­min. Mie­len täyt­ti Daa­vi­din psal­min sa­nat: ”Sinä pys­ty­tit vuo­ret voi­mal­la­si, si­nun on val­ta ja vä­ke­vyys.” Po­lun viit­to­ja ei löy­ty­nyt, mut­ta lop­pu­mat­kaa oh­ja­si vä­ke­vä luot­ta­mus ja us­ko. Au­rin­gon­las­kun kul­la­tes­sa mai­se­maa pää­sim­me pe­ril­le. Kii­tol­li­si­na. Isä oli kuul­lut ru­kouk­set.

Tai­vaan Isän huo­len­pi­to on ar­vok­kain­ta, mitä on. Tär­ke­ää on myös se, et­tä us­kal­taa nöyr­tyä, tut­kia it­se­ään ja toi­min­ta­ta­po­jaan. Jos­kus Ju­ma­lan suun­ni­tel­mat voi­vat ol­la kät­ket­tyi­nä lä­him­mäis­ten konk­reet­ti­siin neu­voi­hin ar­jen asi­ois­sa.

En ru­koi­le Ju­ma­lal­ta val­mii­ta vas­tauk­sia, vaan sitä, et­tä hän pi­täi­si sy­dä­me­ni au­ki ky­sy­myk­sil­le. Niin, et­tä en vain jäi­si pai­kal­leen, kos­ka olen niin päät­tä­nyt. Ja et­tä en vain läh­ti­si, kos­ka sitä it­se ha­lu­an. Olen ru­koil­lut, et­tä Ju­ma­la mi­nua oh­jai­si oi­kei­den ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Nii­den ky­sy­mys­ten, joi­den ää­rel­lä saan tur­vau­tua Isän voi­maan, Isän tah­toon ja var­je­luk­seen.

Tä­nään­kin on hyvä jää­dä sii­hen tur­vaan, et­tä mi­nua kan­ne­taan ru­kouk­sin kä­si­var­sin. Ja sii­hen, et­tä ai­na kuu­li­sin sy­dä­mes­sä­ni ky­sy­myk­sen "ha­lu­at­ko us­koa" ja jak­sai­sin vas­ta­ta "ha­lu­an".

HennaKinnunen
Olen 44-vuotias nainen ja asun perheeni kanssa kuudetta vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. Minua kiinnostaa se, johon sanat eivät aina yllä. Se tärkeä, mitä nopeasti askeltaessa ei välttämättä huomaa. Voimaannun hiljaisuudessa, luonnossa ja siellä missä elämän kipua ja iloa uskalletaan jakaa kyyneleillä. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen henna.kinnunen@dnainternet.net.
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys