Su­vi­seu­rois­sa eh­tii elää läpi laa­jan tun­ne­kir­jon.

Jo­no­tam­me ruo­kaa. Lap­set kir­ku­vat ja rii­te­le­vät. Kuu­muus, näl­kä ja jano kiu­saa­vat mei­tä kaik­kia. Mie­tin, mik­si tu­lim­me­kaan, oli­si sama nyt ihan heti pa­ka­ta lei­ri ja läh­teä ko­tiin. Sai­si syö­dä­kin oman pöy­dän ää­res­sä, il­man et­tä lä­käh­dyt­tä­vä au­rin­ko polt­taa ihon pu­nai­sek­si ja ki­pe­äk­si.

Kun lau­ta­set vii­mein jo­no­tuk­sen jäl­keen saa­daan pöy­tään, yh­den on pak­ko pääs­tä pis­sal­le, ja sen on pa­ras­ta ta­pah­tua heti, sil­lä muu­ten tu­lee sot­kuis­ta jäl­keä. Täs­sä ei ole nyt mi­tään lem­pe­ää ja iha­naa, vain te­rä­viä, re­pi­viä kon­so­nant­te­ja ja rii­taa.

Syö­mi­sen jäl­keen tun­teet ja mie­li ta­soit­tu­vat. Sei­son ken­tän lai­dal­la, li­put lie­hu­vat, tai­vas on niin kir­kas ja si­ni­nen. ”Jee­sus on tur­va mat­kal­la, yli kuo­le­man vir­ran hän vie”, kai­kuu lau­lu kai­ut­ti­mis­ta. Sä­ve­let ku­tou­tu­vat toi­siin­sa ja muo­dos­ta­vat hel­mei­le­vän ket­jun, joka yh­dis­tää tu­han­net lau­la­vat ih­mi­set toi­siin­sa. Su­vi­seu­rois­sa lau­la­mi­nen on vuo­des­ta toi­seen sy­käh­dyt­tä­vä ko­ke­mus.

Ly­hyt, viil­tä­vä aja­tus kul­kee lau­lun ai­ka­na lä­vit­se­ni: Het­ki sit­ten kuu­lin, et­tä tut­ta­vien ko­dis­sa on nyt suru. Nämä su­vi­seu­rat jäi­vät läh­ti­jäl­le vii­mei­sik­si kos­kaan, mut­ta ku­kaan ei etu­kä­teen tien­nyt sitä. Ih­mi­nen ei voi tie­tää sel­lais­ta. Nyt enää hä­nen ja mui­den pois­nuk­ku­nei­den muis­to on tääl­lä mei­dän kans­sam­me. Me muut lau­lam­me kirk­kau­den ko­dis­ta, joka on meil­le vie­lä nä­ky­mä­tön.

Esi­ru­kous­pyyn­nöt nos­ta­vat pa­lan kurk­kuun. Ih­mi­sen osa on elää vä­lil­lä mu­ser­ta­van tus­kan al­la. Ajat­te­len, et­tä nämä yh­tei­set ru­kouk­set ovat tär­kei­tä: kan­nam­me toi­si­am­me Ju­ma­lan eteen, jaam­me su­rua ja elä­män kuor­mia ja ko­em­me myö­tä­tun­toa tun­te­mat­to­mi­a­kin koh­taan.

Näis­sä kau­pun­ki­su­vi­seu­rois­sa mat­kaam­me las­ten kans­sa alu­een lai­dal­le bus­si­kyy­dil­lä. Pie­nin kat­se­lee mai­se­mia ja ih­met­te­lee: ”Kier­tää­kö tämä reit­ti koko maa­il­man?” Lap­se­ni, ei ihan koko maa­il­maa, tä­män su­vi­seu­ra­maa­il­mam­me reu­nat vain. Olem­me täs­sä, toi­sil­lem­me tun­te­mat­to­mat sa­mal­la mat­kal­la ja jaam­me nämä kesä-hei­nä­kuun päi­vät täy­sis­sä bus­seis­sa.

Sit­ten lap­si aloit­taa yh­täk­kiä lau­lun: ”Ei huo­mis­päi­vän tei­tä voi ku­kaan aa­vis­taa, on jos­kus kyy­ne­lei­tä ja jos­kus nau­rat­taa.” Tyt­tö kat­soo mi­nua ja vir­nis­tää sil­lä ta­val­la kuin isom­mat vir­nis­tä­vät, jos pie­ni te­kee jo­ta­kin has­sua. ”Sinä voit lau­laa myös”, minä sa­non. He lau­laa hy­ri­se­vät yh­des­sä puo­li­ää­neen Jää­hy­väis­lau­lua.

Il­lan loh­dut­ta­va vii­leys las­keu­tuu paah­tei­sen päi­vän jäl­keen. Tu­lee mie­leen Mat­teus-pas­si­on sa­nat yrt­ti­tar­han hä­mä­räs­tä ja il­lan rau­has­ta. Il­ta­tai­vas on pu­nai­nen ja kul­tai­nen ja lois­taa kau­niis­ti ke­sän­vih­re­än maa­il­man taus­ta­na. Ei ole mi­tään hä­tää. Lap­set lau­la­vat yhä: ”Tur­val­lis­ta mat­kaa me toi­vo­tam­me näin.”

Teks­ti on syn­ty­nyt vii­me ke­sän Po­rin su­vi­seu­ro­jen jäl­keen.