JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Vie­lä­kö kel­paan?

Vesterinen Raija
Aiemmat blogit
16.6.2016 6.12

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160616061200

Jo­kin viik­ko sit­ten mo­nis­s­sa kou­luis­sa vie­tet­tiin ke­vät­juh­lia. Op­pi­lail­le an­net­tiin to­dis­tuk­sia ja ar­vo­sa­no­ja, joil­la ku­vat­tiin kou­lu­me­nes­tys­tä. Toi­set op­pi­laat oli­vat teh­neet kaik­ken­sa hy­vän kou­lu­me­nes­tyk­sen eteen ja ah­ke­ras­ti suo­rit­ta­neet saa­man­sa teh­tä­vät. Jot­kut op­pi­laat ei­vät syys­tä tai toi­ses­ta ol­leet pa­nos­ta­neet kou­lun­käyn­tiin ja tu­lok­set saat­toi­vat sit­ten nä­kyä to­dis­tuk­sis­sa huo­nom­pi­na ar­vo­sa­noi­na. Joil­la­kin op­pi­lail­la ter­vey­del­li­set tai muut syyt saat­toi­vat hei­ken­tää op­pi­mis­tu­lok­sia.

Ar­vo­sa­nat yleen­sä kiin­nos­ta­vat op­pi­las­ta it­se­ään sekä myös ka­ve­rei­ta ja mui­ta tut­ta­via tai su­ku­lai­sia. Hy­vät ar­vo­sa­nat saa­nut op­pi­las saa oi­keu­te­tus­ti kiit­tä­vää pa­lau­tet­ta toi­sil­ta. Hei­kom­pia ar­vo­sa­no­ja ei vält­tä­mät­tä ole niin help­poa jul­kis­taa toi­sil­le. Toi­vot­ta­vaa oli­si, et­tä ar­vi­oin­nit ei­vät oli­si la­tis­ta­mas­sa op­pi­laan jat­ko-opis­ke­lua, vaan toi­si­vat li­sää mo­ti­vaa­ti­o­ta suo­rit­taa tun­nol­li­ses­ti oma osuu­ten­sa tar­vit­ta­vis­ta teh­tä­vis­tä.

Olen miet­ti­nyt, on­ko us­ko­vai­sil­la ta­pa­na ar­vi­oi­da omaa tai tois­ten us­kon­kil­voi­tus­ta eri­lai­sil­la ar­vi­oin­neil­la tai mit­ta­reil­la? Saa­ko sil­loin pa­rem­man ar­vo­sa­nan, jos käy ah­ke­ras­ti seu­rois­sa tai kir­kos­sa ja te­kee pal­jon työ­tä? Kel­paa­ko ope­tus­lap­sen pai­kal­le ih­mi­nen, joka kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa ha­lu­aa kuul­la Ju­ma­lan sa­naa ja us­koa sen omal­le koh­dal­leen to­dek­si? Ke­nel­lä on val­ta ja oi­keus ar­vi­oi­da toi­sen sie­lun­ti­laa?

Täl­lais­ten ky­sy­mys­ten ää­rel­lä tun­nen ku­tis­tu­va­ni pie­nen­pie­nek­si sekä ih­mi­syy­den et­tä us­kon nä­kö­kul­mas­ta. Myön­nän, et­tä olen jos­kus mie­les­sä­ni ih­me­tel­lyt tai ar­vi­oi­nut tois­ta ih­mis­tä te­ke­mis­ten tai pu­hei­den pe­rus­teel­la. Olen miet­ti­nyt, ovat­ko jot­kut pu­heet tai teot us­kon vai syn­nin tuot­ta­mia he­del­miä. Olen kä­sit­tä­nyt niin, et­tä jos meil­lä on ai­dos­ti huo­li toi­sen ih­mi­sen sie­lun­ti­las­ta, niin meil­lä on oi­keus lä­hes­tyä ih­mis­tä ar­mol­la ja to­tuu­del­la. Olen­ko ai­na jak­sa­nut tai us­kal­ta­nut ju­tut­taa ky­seis­tä ih­mis­tä it­se­ään vai olen­ko pu­hu­nut miet­teis­tä­ni ken­ties jol­le­kin toi­sel­le ih­mi­sel­le? Näi­tä miet­ties­sä en voi an­taa it­sel­le­ni ko­vin­kaan ke­hut­ta­vaa ar­vo­sa­naa. Vie­lä vä­hem­män ke­hu­mis­ta on omas­sa us­kon­kil­voi­tuk­ses­sa.

Vam­mau­tu­mi­sen jäl­keen olen jou­tu­nut myös hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä hy­vin pie­nen pai­kal­le, jopa elä­mä­ni pa­him­paan us­konk­rii­siin. En enää pys­ty­kään käy­mään seu­rois­sa en­ti­seen mal­liin. Ai­vo­vam­man ai­heut­ta­mien kes­kit­ty­mis­vai­keuk­sien, vä­sy­vyy­den ja so­si­aa­li­sen kuor­mit­tu­vuu­den ta­kia en ai­na jak­sa läh­teä seu­roi­hin tai käyn siel­lä vain ”yh­del­lä pu­heel­la”. Nis­ka­vam­man ai­heut­ta­mien ki­pu­jen ta­kia seu­ra­pen­kis­sä is­tu­mi­nen ei ole help­poa, eten­kään kun jou­dun va­ro­maan tois­ten seu­ra­vie­rai­den ta­hat­to­mia ”tuup­pauk­sia”, jot­ka saat­ta­vat ai­heut­taa pe­lot­ta­via oi­rei­ta. Isois­sa seu­rois­sa jou­dun usein käy­mään le­pää­mäs­sä omas­sa rau­has­sa­ni.

Seu­rois­sa käy­mi­nen ei ole ai­noa haas­te omas­sa hen­gel­li­ses­sä krii­sis­sä­ni. Ei ole help­poa huo­ma­ta ja myön­tää sitä, et­tä en pys­ty enää en­ti­seen mal­liin osal­lis­tu­maan sii­o­nin työ­hön. Sä­es­tys­vuo­rois­ta luo­pu­mi­nen on teh­nyt ki­pe­ää, sa­moin kuin keit­ti­ö­vuo­rois­ta ja eri­lai­sis­ta pit­kä­kes­toi­sis­ta teh­tä­vis­tä pois jää­mi­nen. Jos­kus ka­teel­li­se­na kat­se­len, kun vuo­ros­sa ole­vat te­ke­vät työn­sä reip­paan nä­köi­si­nä ja saa­vat myös ko­kea to­del­la kuu­lu­van­sa ko­ti­sii­o­niin. Vaik­ka tie­dän, et­tä vuo­ron osu­es­sa koh­dal­le ei ole ai­na help­po läh­teä työ­hön iloi­sel­la mie­lel­lä. Sil­ti työ­vuo­ron ai­ka­na usein saa ko­kea vir­kis­ty­vän­sä ja vah­vis­tu­van­sa yh­des­sä te­ke­mi­ses­tä.

It­se­ä­ni tar­kas­tel­les­sa­ni olen ki­puil­lut sen ky­sy­myk­sen kans­sa, et­tä kel­paan­ko enää ol­len­kaan us­ko­vais­ten jouk­koon täl­lai­se­na, rik­ki­näi­se­nä ja epäi­le­vä­nä? Mi­ten löy­dän oman paik­ka­ni tois­ten kes­kel­lä? Kel­paan­ko Ju­ma­lan edes­sä?

Täl­lai­sis­sa miet­teis­sä as­te­lin erään ker­ran seu­ra­penk­kiin, sa­lin ta­ka­o­saan. Ha­vah­duin miet­teis­tä­ni pu­heen ai­ka­na, kun pu­hu­ja sa­noi: ”Jos Jee­sus nyt tu­li­si tän­ne mei­dän kes­kel­lem­me seu­roi­hin, niin ar­vat­kaa­pa ke­nen luok­se hän en­sim­mäi­se­nä me­ni­si? Hä­nen, jol­la on sär­jet­ty mie­li ja joka tun­tee it­sen­sä hei­kok­si ja kel­vot­to­mak­si.” Hät­käh­din. Sil­mä­ni kyy­nel­tyi­vät ja mie­le­ni täyt­tyi va­lol­la. Sa­mal­la ajat­te­lin, et­tä tääl­lä seu­ra­sa­lis­sa voi ol­la mon­ta muu­ta­kin sa­mal­la ta­val­la ko­ke­vaa sa­nan­kuul­li­jaa. Seu­ra­pu­heen ai­ka­na pu­hu­ja vie­lä siu­na­si kai­kil­le kuu­li­joil­le syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Oli tur­val­lis­ta us­koa nuo loh­dut­ta­vat sa­nat omal­le sy­dä­mel­le.

Mar­tal­la ja Ma­ri­al­la oli mo­lem­mil­la paik­kan­sa Jee­suk­sen seu­ras­sa. Toi­nen oli ah­ke­ra te­ke­mään ja sa­mal­la hän var­maan myös kuun­te­li Jee­suk­sen ope­tuk­sia. Toi­nen is­tui kuun­te­le­mas­sa, osal­lis­tu­mat­ta käy­tän­nön as­ka­rei­siin.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa on vie­lä­kin ti­laa mar­toil­le ja ma­ri­oil­le. Läh­dön het­kel­lä meil­tä ei ky­sy­tä, min­kä ver­ran olem­me teh­neet töi­tä an­sai­tak­sem­me ar­mon koh­dal­lem­me. Ai­noa, mitä ky­sy­tään, on sy­dä­men us­ko. On­ko syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa? Sen avul­la me saam­me tur­val­li­sin mie­lin sul­kea sil­mäm­me täl­le maa­il­mal­le ja siir­tyä ajas­ta ikui­suu­teen, Ju­ma­lan luok­se

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
4.7.2020

"Minä ope­tan si­nua", sa­noo Her­ra, "minä osoi­tan si­nul­le oi­ke­an tien. Minä neu­von si­nua, kat­see­ni seu­raa as­ke­lei­ta­si." Ps. 32:8

Viikon kysymys