JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Artikkelit

Läpi harmaan kiven

Siionin Lähetyslehti
Artikkelit
30.4.2015 6.15

Juttua muokattu:

1.1. 23:52
2020010123523120150430061500

Is­tun pro gradu -tut­kiel­ma­ni tar­kas­tus­se­mi­naa­ris­sa. Olen juu­ri kuul­lut, et­tä tut­kiel­ma­ni on hy­väk­syt­ty osak­si mais­te­rin opin­to­ja­ni. Tar­kas­ta­jat ovat kä­tel­leet mi­nua ja on­ni­tel­leet suo­ri­tuk­ses­ta. Olo­ni on häm­men­ty­nyt ja on­nel­li­nen.

Muu­ta­mia vuo­sia sit­ten olin hau­dan­nut unel­ma­ni saa­da val­miik­si yli kym­me­nen vuot­ta sit­ten aloit­ta­ma­ni opin­not yli­o­pis­tos­sa. Op­pi­mis­vai­keuk­sie­ni ja kes­kit­ty­mi­son­gel­mie­ni vuok­si olin ti­pah­ta­nut kär­ryil­tä mo­nes­sa­kin mie­les­sä. Li­säk­si it­se­tun­to­ni yli­o­pis­to-opis­ke­li­ja­na oli niin huo­no, et­tä aloin voi­da pa­hoin jo pel­käs­tään kä­vel­les­sä­ni yli­o­pis­ton käy­tä­viä. En kui­ten­kaan ym­mär­tä­nyt, mis­tä on­gel­ma­ni joh­tui­vat ja aloin pi­tää it­se­ä­ni tyh­mä­nä ja lais­ka­na, eri­lai­se­na kuin muut tun­te­ma­ni nuo­ret ai­kui­set opis­ke­li­ja­to­ve­ri­ni.

Ha­lu­sin peit­tää epä­var­muu­te­ni, vaik­ka olo­ni oli usein var­sin kiu­sal­li­nen, kun huo­ma­sin unoh­ta­nee­ni il­moit­tau­tua tär­ke­ään tent­tiin tai pa­kol­li­sil­le lu­en­noil­le. Kun on­gel­mat sit­ten ka­saan­tui­vat ja luot­ta­mus omaan sel­vi­ä­mi­seen opin­nois­ta ka­to­si, jät­täy­dyin pois kurs­seil­ta ja hil­jal­leen koko opin­nois­ta.

Työ­e­lä­mä ei su­ju­nut sen pa­rem­min. Olin vä­lil­lä ko­ti­äi­ti­nä ja vä­lil­lä tein jon­kin­lai­sen pät­kän mil­loin min­kä­kin­lai­sis­sa töis­sä. In­nos­tuin kai­kis­ta uu­sis­ta pro­jek­teis­ta täy­sil­lä, mut­ta in­toa kes­ti ai­na vain muu­ta­mia viik­ko­ja, ja sen jäl­keen työ al­koi uu­vut­taa. Olin vi­hai­nen it­sel­le­ni ja aloin vä­syä jat­ku­vaan epä­var­muu­teen ja huo­nom­muu­den tun­tee­seen. Se oli ras­kas­ta ai­kaa myös us­ko­ne­lä­mäl­le. Ky­se­lin usein Ju­ma­lal­ta, mik­sen voi­nut ol­la sa­man­lai­nen kuin muut. Li­säk­si tun­sin syyl­li­syyt­tä per­hee­ni edes­sä, sil­lä on­gel­ma­ni haas­toi­vat ko­tie­lä­mää ja ar­jen as­ka­rei­ta.

Opin­nois­ta ja työ­e­lä­mäs­tä oli tul­lut mi­nul­le har­maa kivi tai oi­ke­as­taan ne oli­vat kuin mus­ta kal­li­o­luo­la, jon­ne pe­lot­ti men­nä. Epä­on­nis­tu­mi­sia oli tul­lut myös muis­sa tark­kuut­ta, oma-aloit­tei­suut­ta, muis­ta­mis­ta ja hah­mot­ta­mis­ta vaa­ti­vis­sa teh­tä­vis­sä ku­ten rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työ­vuo­rois­sa ja vas­tuu­teh­tä­vis­sä. Vä­lil­lä oli kiu­sal­lis­ta ja ras­kas­ta läh­teä seu­roi­hin, sil­lä koin huo­nom­muu­te­ni niin suu­rek­si. So­si­aa­li­set pe­lot ka­saan­tui­vat vä­lil­lä es­tä­mään ilois­ta yh­des­sä­o­loa tois­ten kans­sa.

Erää­nä ke­väi­se­nä päi­vä­nä muu­ta­mia vuo­sia sit­ten sil­mii­ni osui sat­tu­mal­ta ar­tik­ke­li mie­hes­tä, jon­ka elä­mä tun­tui ole­van kuin ko­pio omas­ta­ni. Ar­tik­ke­lia lu­kies­sa aloin it­keä, sil­lä yh­täk­kiä edes­sä­ni oli jon­kin­lai­nen vas­taus ky­sy­myk­siin, joi­ta en ol­lut osan­nut edes ky­syä. Sii­tä het­kes­tä al­koi hi­das, hel­pot­ta­va mut­ta ki­vu­li­as­kin kas­vu vas­tuul­li­sek­si ai­kui­sek­si. Tyh­myy­den ja lais­kuu­den si­jas­ta saa­toin näh­dä on­gel­mil­la­ni ole­van sel­lai­sia syi­tä, joi­hin en it­se ol­lut osan­nut il­man am­mat­ti­a­pua vai­kut­taa.

Aloin ym­mär­tää, et­tä eri­lai­suu­te­ni voi ol­la myös rik­kaut­ta. Et­ten ole ai­nut, joka kamp­pai­lee sa­man­lais­ten on­gel­mien kans­sa, vaan mei­tä on mui­ta­kin. Li­säk­si opin, et­tä vai­keuk­sis­ta voi sel­vi­tä, kun riit­tä­väs­ti yrit­tää ja kun op­pii ot­ta­maan lä­hei­sil­tään vas­taan tu­kea. Luot­ta­mus Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja tar­koi­tuk­siin al­koi lu­jit­tua. Lä­heis­ten tuen li­säk­si olen ha­ke­nut am­mat­ti-ih­mi­sil­tä neu­vo­ja ja työ­ka­lu­ja. Hei­tä saa­tu apu on ol­lut kor­vaa­ma­ton. Suu­ril­ta tun­tu­viin asi­oi­hin olen löy­tä­nyt hei­dän avul­laan uut­ta pers­pek­tii­viä, ei­kä oma unoh­te­lu, kes­kit­ty­mis­vai­keu­det tai hah­mot­ta­mi­sen on­gel­mat enää tun­nu­kaan niin ra­joit­ta­vil­ta tai hä­vet­tä­vil­tä.

Vii­me­syk­syi­sen ja -tal­vi­sen opin­to­pu­ris­tuk­sen ai­ka­na olen op­pi­nut elä­mäs­tä enem­män kuin yli kol­mes­sa­kym­me­nes­sä vuo­des­sa yh­teen­sä. Vaik­ka näi­hin kuu­kau­siin ovat mah­tu­neet eh­kä elä­mä­ni ras­kaim­mat päi­vät ja pe­lot­ta­vim­mat koh­taa­mi­set, näi­hin ovat mah­tu­neet myös kaik­kein an­toi­sim­mat saa­vu­tuk­set ja kii­tol­li­sim­mat tun­teet. Elä­mäs­sä­ni on ai­kai­sem­min­kin ol­lut mo­nen­lai­sia on­nen­het­kiä avi­o­lii­ton sol­mi­mi­ses­ta las­ten syn­ty­miin, mut­ta vii­meis­ten kuu­kau­sien ta­pah­tu­mia ja tun­nel­mia ei voi ver­ra­ta mi­hin­kään. Kun vii­mein op­pii op­pi­maan, op­pii luot­ta­maan ja op­pii nä­ke­mään it­sen­sä jok­seen­kin re­hel­li­ses­ti. Ja kun op­pii an­ta­maan it­sel­leen an­teek­si sen, et­tei ole täy­del­li­nen. Sa­mal­la saa tur­vau­tua Ju­ma­lan täy­del­li­seen vii­sau­teen ja voi­maan.

Mari Kar­hu­maa

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2015

Ku­vi­tus­ku­vat: Kari Ven­ga­sa­ho, Ar­vi Tyni, H.H.

27.5.2022

Hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan, ei etsi apua pahan voimilta eikä käänny niiden puoleen, jotka valhetta palvelevat. Ps. 40:5

Viikon kysymys