JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Artikkelit

Us­ko on luja luot­ta­mus

Artikkelit
8.5.2020 6.20

Juttua muokattu:

7.5. 16:35
2020050716353420200508062000

Päivi Rehu

Päivi Rehu

Veli-Pek­ka Ot­t­man

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä (11:1) mää­ri­tel­lään, mitä us­ko on. Vuo­den 1938 raa­ma­tun­kään­nös sa­noo sen näin: ”us­ko on luja luot­ta­mus sii­hen, mitä toi­vo­taan, ojen­tau­tu­mi­nen sen mu­kaan, mikä ei näy”. Bib­lia eli 1776 vuo­den kään­nös pu­huu vah­vas­ta us­kal­luk­ses­ta ”nii­hin, joi­ta toi­vo­taan” ja joka ”ei nä­ky­mät­tö­mis­tä epäi­le”. Ny­kyi­nen raa­ma­tun­kään­nös sa­noo us­kon ole­van sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä.

Kään­nök­sis­sä us­koon lii­te­tään siis luot­ta­mus, us­kal­lus ja to­del­li­suus. Kai­kis­sa näi­hin liit­tyy myös toi­vo. Asia esi­te­tään kui­ten­kin pa­ra­dok­si­na, lau­see­na, joka näyt­tää ole­van ris­ti­rii­tai­nen: us­koon liit­tyy jo­tain sel­lais­ta, joka ei ole vie­lä to­teu­tu­nut, mut­ta sa­mal­la kui­ten­kin on jo to­teu­tu­nut. Us­ko on toi­vot­tu­jen asi­oi­den to­del­li­suut­ta ja nä­ky­mät­tö­mien asi­oi­den näyt­tä­mis­tä to­teen. Us­ko­val­le toi­veet ovat jo tot­ta; hän nä­kee sen, mikä ei vie­lä näy.

Ab­ra­ha­min luot­ta­mus

Us­kon luot­ta­mus nä­kyy vah­va­na Ab­ra­ha­min elä­mäs­sä. Hän luot­ti lu­pauk­seen, sa­naan, jon­ka Ju­ma­la an­toi. Se mer­kit­si läh­te­mis­tä kau­as pois omas­ta maas­taan koh­ti Ju­ma­lan lu­paa­maa maa­ta. Kaik­ki, koko elä­mä ja tu­le­vai­suus, oli lu­pauk­sen sa­nan va­ras­sa. Ab­ra­ham kui­ten­kin piti lu­pauk­sen an­ta­jaa luo­tet­ta­va­na, us­koi hä­neen (Hepr. 11:11).

Ab­ra­ha­min us­kon suu­rin ko­e­tin­ki­vi oli Ju­ma­lan käs­ky uh­ra­ta Ii­sak, kau­an odo­tet­tu poi­ka, lu­pauk­sen lap­si. Ab­ra­ham oli saa­nut Ii­sa­kin van­hoil­la päi­vil­lään, ja Ii­sa­kiin liit­tyi lu­paus suu­res­ta jou­kos­ta jäl­ke­läi­siä. Ab­ra­ham us­koi, et­tä jos Ju­ma­la vaa­tii hä­nel­tä po­jan, tämä ei sil­ti petä hän­tä ja pi­tää lu­pauk­sen­sa. Hän us­koi, et­tä Ju­ma­la voi he­rät­tää Ii­sa­kin kuol­leis­ta (Hepr. 11:19; Joh. 8:56). Ab­ra­ham luot­ti Ju­ma­lan hy­vyy­teen, vaik­ka näyt­ti, et­tei tuo­ta hy­vyyt­tä ole.

Ab­ra­ham on­kin kaik­kien us­ko­vais­ten kan­tai­sä, sil­lä hän luot­ti Ju­ma­lan lu­pauk­seen ja us­koi hä­nes­tä hy­vää myös sil­loin, kun to­si­a­si­at näyt­ti­vät ole­van luot­ta­mus­ta vas­taan. Luot­ta­muk­seen liit­tyy­kin väis­tä­mät­tä toi­vo. Ab­ra­ham toi­voi, vaik­ka kaik­ki toi­vo näyt­ti men­neen, sil­lä hän luot­ti Ju­ma­laan.

Luot­ta­mus en­sim­mäi­se­nä käs­ky­nä

Myös Jo­bin elä­mäs­sä nä­kyy luot­ta­mus Ju­ma­laan elä­män suu­ris­sa vas­toin­käy­mi­sis­sä. Vaik­ka hän me­net­ti suu­ren omai­suu­ten­sa, kaik­ki lap­sen­sa ja lo­pul­ta ter­vey­ten­sä­kin, hän ei ki­ron­nut Ju­ma­laa vaan ylis­ti hän­tä. Tämä ei tar­koi­ta, et­tä ko­et­te­le­muk­set oli­si­vat ol­leet Jo­bil­le help­po­ja. Jo­kai­nen meis­tä voi aset­tua hä­nen ase­maan­sa ja miet­tiä, mil­tä täl­lai­set ko­et­te­le­muk­set tun­tui­si­vat. Hä­neen ver­rat­tu­na oman elä­mäm­me ko­et­te­le­muk­set tun­tu­vat pie­nil­tä. Job kui­ten­kin luot­ti ja us­koi Ju­ma­laan ja hä­nen hy­vyy­teen­sä.

Luot­ta­mi­ses­sa on­kin ai­na ky­sy­mys en­sim­mäi­ses­tä, eli tär­keim­mäs­tä käs­kys­tä. Ko­et­te­le­mus pal­jas­taa, ke­hen me luo­tam­me: ke­nel­tä me pyy­däm­me apua ja ke­nel­tä odo­tam­me hy­vää. Vas­taus tä­hän näyt­tää, kuka on mei­dän to­del­li­nen ju­ma­lam­me. Jos ih­mi­nen luot­taa jo­hon­kin muu­hun enem­män kuin Ju­ma­laan, hän rik­koo en­sim­mäis­tä käs­kyä ja on epä­ju­ma­lan­pal­ve­li­ja.

Jo­bin elä­mäs­sä Ju­ma­la kään­si pa­han hy­väk­si. Us­ko­vai­sel­la ih­mi­sel­lä on var­ma luot­ta­mus ja toi­vo sii­tä, et­tä kaik­ki päät­tyy hy­vin, oli­pa elä­mä kuin­ka vai­ke­aa ta­han­sa. Jos näin ei ta­pah­du täs­sä elä­mäs­sä, niin kui­ten­kin ian­kaik­ki­suu­des­sa, ku­ten ver­taus rik­kaas­ta mie­hes­tä ja La­sa­ruk­ses­ta opet­taa. Kaik­ki muu voi elä­mäs­sä pet­tää, mut­ta Ju­ma­la ei kos­kaan.

Us­koon liit­tyy oleel­li­ses­ti myös luot­ta­mi­nen lu­pauk­sen to­teu­tu­mi­seen. Ju­ma­laan luot­ta­va pi­tää hä­nen sa­no­jaan to­si­na, vaik­ka ne ei­vät vie­lä oli­si täyt­ty­neet (Room. 3:4).

Raa­mat­tu to­dis­taa mo­nin esi­mer­kein, mi­ten Ju­ma­lan lu­pauk­set ovat täyt­ty­neet. Jo syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen pa­ra­tii­sis­sa an­net­tiin lu­paus Kris­tuk­ses­ta, joka täyt­tyi Jee­suk­sen syn­ty­es­sä ih­mi­sek­si. Evan­ke­liu­mi ker­too ilo­sa­no­maa ni­me­no­maan täyt­ty­nees­tä lu­pauk­ses­ta. Osa lu­pauk­sis­ta on vie­lä täyt­ty­mät­tä, ku­ten Kris­tuk­sen toi­nen tu­le­mi­nen, vii­mei­nen tuo­mio ja ian­kaik­ki­nen elä­mä. Mut­ta ne­kin Ju­ma­la var­mas­ti täyt­tää, sil­lä kun hän lu­paa jo­ta­kin, hä­nen sa­nan­sa on niin var­ma kuin se oli­si jo to­teu­tu­nut.

Luot­ta­muk­sen pe­rus­ta Ju­ma­lan sa­nas­sa

Sa­no­taan, et­tä epäi­li­jää on vai­kea hui­ja­ta. Tämä pä­tee use­aan ar­ki­ti­lan­tee­seen. Tar­vit­sem­me esi­mer­kik­si me­di­a­lu­ku­tai­toa ja kriit­ti­syyt­tä, jot­ta osaam­me erot­taa, mi­hin luo­tam­me ja mi­hin em­me. Pu­re­mat­ta ei tar­vit­se niel­lä mi­tään.

Mut­ta jos kaik­keen jou­tuu suh­tau­tu­maan epä­luu­loi­ses­ti, elä­mäs­tä tu­lee vai­ke­aa. Sil­loin al­kaa läh­tö­koh­tai­ses­ti suh­tau­tua toi­siin niin, et­tä he ovat epä­luo­tet­ta­via ja hei­dän tar­vit­see en­sin to­dis­taa luo­tet­ta­vuu­ten­sa. Kes­ki­näi­sen kans­sa­käy­mi­sen tu­li­si­kin pe­rus­tua sii­hen, et­tä toi­seen voi luot­taa. Luot­ta­muk­sen voi me­net­tää hel­pos­ti, mut­ta sen ta­kai­sin saa­mi­nen on työ­läs­tä. Van­ha sa­na­las­ku sa­noo, et­tä ”luo­ta, mut­ta kat­so ke­hen luo­tat”.

Us­kon tuo­mas­sa luot­ta­muk­ses­sa on kyse sel­lai­ses­ta luot­ta­muk­ses­ta, jon­ka Ju­ma­la an­taa. Us­kon luot­ta­mus tu­keu­tuu Ju­ma­lan lu­pauk­seen ja nä­kee sen to­te­na. Niin kuin Ab­ra­ham, jo­kai­nen us­ko­vai­nen saa luot­taa Ju­ma­laan ja us­koa hä­nes­tä ai­no­as­taan hy­vää. Tätä luot­ta­mus­ta ei kan­na­ta hy­lä­tä, vaan pa­la­ta ai­na uu­del­leen kuu­le­maan, mitä hy­vää Ju­ma­la on meil­le teh­nyt ja te­kee.

Eri­lais­ten ope­tus­ten ar­vi­oin­ti on hyvä teh­dä Ju­ma­lan sa­nan poh­jal­ta; on tär­ke­ää tut­kia Raa­mat­tua (Ap. t. 17:11−12). Us­ko­vai­sia apos­to­li ke­hot­taa py­sy­mään oi­ke­as­sa evan­ke­liu­mis­sa ja ole­maan us­ko­mat­ta nii­tä, jot­ka ko­et­ta­vat vää­ris­tää Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia (Gal. 1:6−9). Raa­mat­tuun kir­joi­tet­tu ter­veel­li­nen op­pi on luo­tet­ta­va, ja sen pe­rus­teel­la voi­daan ar­vi­oi­da yhä uu­des­taan opit ja opet­ta­jat.

Täy­del­li­nen rak­kaus

Raa­ma­tus­sa, eri­tyi­ses­ti Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­sa (Sa­nanl. 9:10) pu­hu­taan Ju­ma­lan pe­los­ta. Mitä tämä Ju­ma­lan pel­ko tar­koit­taa? Ei­kö pe­lon ta­ka­na ole ni­me­no­maan epä­luot­ta­mus? En­si kuu­le­mal­ta tun­tuu vai­ke­al­ta aja­tel­la, et­tä mei­dän tu­li­si pe­lä­tä Ju­ma­laa, sil­lä sitä, mitä pel­kääm­me, me usein myös vi­haam­me.

Kyse ei ole­kaan täl­lai­ses­ta pel­kää­mi­ses­tä. Ju­ma­la ei ha­lua, et­tä hän­tä pe­lä­tään ja kun­ni­oi­te­taan niin, et­tä pe­lon al­la on epä­luot­ta­mus ja viha. Päin­vas­toin hän ha­lu­aa, et­tä pel­koon liit­tyy rak­kaus ja luot­ta­mus hä­neen.

Täl­lais­ta oi­ke­aa pel­koa voi­si sa­noa kun­ni­oit­ta­mi­sek­si. Hen­gen an­ta­ma kun­ni­oi­tus oh­jaa ih­mis­tä toi­mi­maan, ei ran­gais­tuk­sen pe­los­ta, vaan sik­si, et­tä hän ha­lu­aa teh­dä oi­kein ja ol­la louk­kaa­mat­ta. Kun­ni­oi­tuk­sen koh­tees­sa on jo­ta­kin, joka ve­tää puo­leen­sa, ei suin­kaan työn­nä pois luo­taan. Ju­ma­las­ta on sa­not­tu, et­tä hän it­se on rak­kaus (1. Joh. 4:8). Rak­kau­des­sa ei ole pel­koa, vaan täy­del­li­nen rak­kaus kar­kot­taa pois pe­lon (1. Joh. 4:17−18). Sel­lai­ses­sa suh­tees­sa on myös luja luot­ta­mus, toi­vo ja us­kal­lus.

Kir­joi­tus jul­kais­tu ai­em­min kir­jas­sa Jak­san­ko luot­taa? Ajan­koh­tais­ta 2018, SRK.