Mar­ko Tyys­kä

Tuo­mi­o­sun­nun­tai muis­tut­taa mei­tä hen­ki­lö­koh­tai­sen us­kon tär­key­des­tä ja ajan ra­jal­li­suu­des­ta.

Kun Ju­ma­lan ai­ka täyt­tyy, ylös­nous­sut Va­pah­ta­ja saa­puu kirk­kau­des­saan, ja kaik­ki ih­mi­set jou­tu­vat tuo­mit­ta­vik­si. Tai­vaan kir­jat ava­taan, ja Jee­sus ja­kaa ih­mi­set kah­teen jouk­koon.

Tuo­mi­on jäl­keen al­kaa kah­den­lai­nen ian­kaik­ki­suus: toi­set pää­se­vät ikui­seen elä­mään, toi­set jou­tu­vat hä­pe­ään ja ikui­seen kau­huun (Dan. 12:2). Ju­ma­lan tah­to on, et­tei yk­si­kään ih­mi­nen jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan jo­kai­nen sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män (Joh. 3:16).

Siu­na­tut ja ki­ro­tut

Jee­sus ha­vain­nol­lis­taa ope­tus­taan tu­tul­la kie­li­ku­val­la pai­me­nes­ta, lam­pais­ta ja vuo­his­ta. Ai­em­min hän oli opet­ta­nut ole­van­sa hyvä pai­men ja lam­paat hä­nen seu­raa­ji­aan. Vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la on vain vuo­hia ja lam­pai­ta. Vuo­het viit­taa­vat epä­us­koi­siin ih­mi­siin, lam­paat Ju­ma­lan lap­siin. Jako teh­tiin sen mu­kaan, oli­ko ih­mi­sel­lä sy­dä­mes­sä elä­vä us­ko vai ei.

Jee­suk­sen seu­raa­jat oli­vat us­ko­neet Ju­ma­lan ar­mon voi­mas­ta ja avul­la. ”Minä olen pan­nut tei­dän va­lit­ta­vak­sen­ne elä­män ja kuo­le­man, siu­nauk­sen ja ki­rouk­sen. Va­lit­kaa siis elä­mä, et­tä te ja tei­dän jäl­ke­läi­sen­ne sai­sit­te elää.” (5. Moos. 30:19.) Tai­vaan tie­tä kul­ke­neet, us­kon pi­tä­neet ja evan­ke­liu­min siu­nauk­seen tur­van­neet saa­vat kuul­la Jee­suk­sen kut­sun: ”Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat.”

Toi­ses­sa jou­kos­sa ovat Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan, sie­lun­vi­hol­li­sen, pet­tä­mät ih­mi­set. Ih­mi­nen it­se ve­tää ki­rouk­sen pääl­leen, jos hyl­kää Isän siu­nauk­sen. Hän jou­tuu ian­kaik­ki­seen eroon Ju­ma­las­ta.

Evan­ke­liu­min siu­naus

Jee­suk­sen mu­kaan van­hurs­kaat ovat tie­tä­mät­tään teh­neet hy­viä te­ko­ja lä­him­mäi­sil­leen ja pal­vel­leet hän­tä. ”Kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le” (Matt. 25:40). Us­ko il­man te­ko­ja on kuol­lut (Jaak. 2:17). Jee­sus opet­ti, et­tä he­del­mis­tään puu tun­ne­taan. Rak­kaus on elä­vän us­kon he­del­mä.

Raa­ma­tun mu­kaan ih­mi­nen ei voi omil­la töil­lään an­sai­ta ian­kaik­kis­ta elä­mää. ”Kaik­ki ovat luo­pu­neet ja käy­neet kel­vot­to­mik­si. Ei ole ke­tään, joka te­kee hy­vää, ei ai­no­a­ta­kaan.” (Room. 3:12.) Au­tu­as eli ian­kaik­ki­ses­ti on­nel­li­nen ih­mi­nen on se, jon­ka syn­nit on an­net­tu an­teek­si (Ps. 32:1). Evan­ke­liu­mis­sa on Isän siu­naus, joka pyyh­kii pa­hat teot pois ja syn­nyt­tää rak­kau­den.

Vie­lä on ar­mo­nai­ka

Jee­sus ei vie­lä is­tu tuo­ma­rin is­tui­mel­la vaan ar­mois­tui­mel­la seu­ra­kun­tan­sa kes­kel­lä. ”Teil­le, jot­ka pel­käät­te mi­nun ni­me­ä­ni, on nou­se­va pe­las­tuk­sen au­rin­ko, ja te pa­ran­nut­te sen sii­pien al­la.” (Mal. 4:2.) Ar­mo­au­rin­ko, Jee­sus Kris­tus, on Py­hän Hen­gen kaut­ta täs­sä maa­il­mas­sa.

Isän siu­na­tut ju­lis­ta­vat Kris­tuk­sen lä­het­tä­mi­nä an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia hä­nen val­ta­kun­nas­taan. Kaik­kia ih­mi­siä kut­su­taan pe­las­ta­van siu­nauk­sen osal­li­suu­teen ja kul­ke­maan Hy­vän Pai­me­nen seu­raa­ji­na.

Evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man us­ko­mi­ses­ta avau­tuu tur­val­li­nen ja va­loi­sa nä­kö­a­la vii­mei­seen päi­vään. Opet­ta­es­saan lo­pun ajan mer­keis­tä Jee­sus ke­hot­ti kat­so­maan luot­ta­vai­ses­ti tu­le­vaan: ”Nos­ta­kaa roh­ke­as­ti pään­ne pys­tyyn, sil­lä tei­dän va­pau­tuk­sen­ne on lä­hel­lä” (Luuk. 21:28).