Ta­pa­ni Töl­li

Ih­mi­nen et­sii usein vas­taus­ta elä­män pe­rus­ky­sy­myk­siin omis­ta te­ois­taan tai jär­jen pää­tel­mis­tä. Jee­sus kui­ten­kin muis­tut­taa, et­tä to­del­li­nen elä­män lei­pä ei ole maal­lis­ta hy­vin­voin­tia, vaan Ju­ma­lan val­mis­ta­maa ar­moa. Us­ko on lah­ja, joka ra­vit­see sie­lun ja an­taa ian­kaik­ki­sen elä­män toi­von.

Kä­sil­lä on puo­li­paas­ton sun­nun­tai. Olem­me kes­kel­lä paas­to­nai­kaa. Tätä sun­nun­tai­ta sa­no­taan myös lei­pä­sun­nun­taik­si, kos­ka päi­vän evan­ke­liu­mit pu­hu­vat elä­män lei­väs­tä.

Ian­kaik­ki­nen ra­vin­to

Jee­sus oli juu­ri ruok­ki­nut vii­si­tu­hat­ta mies­tä vii­del­lä lei­väl­lä ja kah­del­la ka­lal­la. Tämä oli suu­res­ti ihas­tut­ta­nut ih­mi­siä. He nä­ki­vät Jee­suk­ses­sa mah­dol­li­sen maal­li­sen hal­lit­si­jan, joka ky­ke­ni­si huo­leh­ti­maan, et­tä ih­mi­sil­lä riit­tää syö­tä­vää.

Ruok­ki­mi­sih­meen jäl­keen Jee­sus läh­ti toi­sel­le puo­lel­le jär­veä rau­hal­li­sem­paan paik­kaan. Seu­raa­va­na päi­vä­nä ih­mi­set läh­ti­vät et­si­mään hän­tä, löy­si­vät hä­net ja ky­se­li­vät, mil­loin hän oli tul­lut tän­ne. Jee­sus vas­ta­si: ”Te et­sit­te mi­nua, kos­ka sait­te lei­pää ja söit­te it­sen­ne kyl­läi­sik­si.” Hän ke­hot­ti hei­tä ta­voit­te­le­maan sitä ruo­kaa, joka an­taa ikui­sen elä­män.

Us­ko on Ju­ma­lan työ­tä

Ih­mi­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta elä­mään liit­ty­vän pe­rus­ky­sy­myk­sen: mitä pi­täi­si teh­dä, et­tä teot oli­si­vat Ju­ma­lan te­ko­ja? Jee­suk­sen vas­taus oli sel­keä: ”Us­ko­kaa hä­neen, jon­ka Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt. Se on Ju­ma­lan teko”. Us­ko on ai­na Ju­ma­lan työ­tä, ei ih­mi­sen omaa ai­kaan­saan­nos­ta. Näi­den ih­mis­ten mie­les­sä oli­vat ol­leet enem­män maal­li­set aja­tuk­set. He pyy­si­vät vie­lä Jee­suk­sel­ta ih­me­te­ko­ja, to­dis­tei­ta, jot­ta he voi­vat us­koa hä­neen.

Myös tä­män ajan mo­net ih­mi­set pyy­tä­vät jo­tain ih­met­tä, to­dis­tus­ta Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­los­ta. On kui­ten­kin niin, et­tä Ju­ma­lan to­tuut­ta ja hä­nen ar­mo­aan ei pys­ty­tä si­joit­ta­maan tie­teel­li­sen his­to­ri­an puit­tei­siin.

Ju­ma­la on luo­nut kaik­ki ih­mi­set ja an­ta­nut heil­le jär­jen. Jär­ki ei kui­ten­kaan yl­lä Ju­ma­lan tun­te­mi­seen ja ym­mär­tä­mi­seen pe­las­ta­val­la ta­val­la. Ju­ma­la ei ole ha­lun­nut il­moit­taa it­se­ään ta­val­la, joka oli­si jär­jen hal­lit­ta­vis­sa. Tar­vi­taan us­ko. Us­ko tart­tuu elä­män lei­pään, Ju­ma­lan sa­naan, ar­moon ja ar­mo­e­van­ke­liu­miin. Ju­ma­lan edes­sä ei­vät kel­paa ih­mis­ten hy­vät­kään teot. Ne ei­vät ole Ju­ma­lan te­ko­ja ei­kä niil­lä an­sai­ta au­tuut­ta.

Evan­ke­liu­mi ruok­kii

Ih­mi­set pyy­si­vät Jee­suk­sel­ta sitä lei­pää, joka vie ian­kaik­ki­seen elä­mään. Jee­sus vas­ta­si: ”Minä olen elä­män lei­pä.” Se sai mo­net ih­mi­set ym­mäl­le, ku­ten Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa on kir­joi­tet­tu.

Ih­mi­set sai­vat ha­lu­tes­saan kui­ten­kin sil­loin ja yhä nyt syö­dä elä­män lei­pää, Kris­tus­ta elä­väs­sä evan­ke­liu­mis­sa. Tätä tar­jo­taan kai­kil­le ih­mi­sil­le us­kot­ta­vak­si ja omis­tet­ta­vak­si. Tätä lei­pää tar­vit­sem­me joka päi­vä.

Apos­to­lit ja­koi­vat tätä lei­pää ja ko­ros­ti­vat se voi­maa. Esi­mer­kik­si Paa­va­li ko­ros­ti sitä jo­kai­ses­sa kir­jees­sään. Ko­rint­ti­lai­sil­le hän kir­joit­ti: ”Vel­jet, minä pa­lau­tan mie­leen­ne sen evan­ke­liu­min, jon­ka minä olen ju­lis­ta­nut teil­le. Te olet­te ot­ta­neet sen vas­taan ja pi­dät­te sii­tä kiin­ni, ja sen avul­la te myös pe­las­tut­te, jos säi­ly­tät­te sen sel­lai­se­na kuin minä sen ju­lis­tin.” (1. Kor. 15:1–2.)

Kun ih­mi­nen on esi­mer­kik­si seu­rois­sa, hän on ruo­ka­pöy­dän ää­res­sä. Saar­nan ydin on ar­mon ja­ka­mi­nen, evan­ke­liu­mi. Saa­koon evan­ke­liu­mi kuu­lua kut­su­va­na, ruok­ki­va­na ja vah­vis­ta­va­na eri puo­lil­la ih­mis­ten kes­kuu­des­sa.