Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Mitä Jee­suk­sen ar­voi­tuk­sel­li­set sa­nat vii­mei­sis­tä, jot­ka tu­le­vat en­sim­mäi­sik­si tai en­sim­mäi­sis­tä, jot­ka tu­le­vat vii­mei­sik­si, mer­kit­se­vät? Jee­sus avaa sa­no­jen ar­voi­tus­ta ver­tauk­sel­la vii­ni­tar­han työ­mie­his­tä. Ih­mi­set ovat sa­ma­nar­voi­sia Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa riip­pu­mat­ta sii­tä, kuin­ka kau­an ovat sii­hen kuu­lu­neet.

Jee­suk­sen ajan Pa­les­tii­nas­sa tar­vit­tiin työ­mie­hiä vii­ni­sa­don kor­jaa­mi­seen syk­syl­lä. Kii­re oli kova, kun sato kyp­syi no­pe­as­ti. Jos sa­toa ei eh­dit­ty poi­mia, syk­syn sa­teet ja kyl­mät il­mat pi­la­si­vat sa­don. Sik­si vii­ni­tar­hu­rit tar­vit­si­vat usein ti­la­päis­tä työ­vä­keä.

Työ­mie­hiä pal­kat­tiin päi­väk­si ker­ral­laan ja he sai­vat pal­kan il­lal­la. Köy­hät sai­vat tur­vaa sii­tä, et­tä työ­päi­vän jäl­keen mak­set­tiin palk­ka. (5. Moos. 24:15.) De­naa­ri oli tyy­pil­li­nen päi­vä­palk­ka työ­mie­hel­le. Päi­vä­palk­ka oli teh­tyyn työ­hön so­pi­va kor­vaus.

Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa tu­lee il­mi ero Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn ja ajal­li­sen työn vä­lil­lä. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­tä ei mak­se­ta palk­kaa työn­mää­rän mu­kaan. Yh­teis­kun­nas­sa ei voi toi­mia sil­lä ta­val­la, et­tä yh­den tun­nin työs­tä sai­si sa­man pal­kan kuin 12 tun­nin työs­tä.

En­sim­mäi­set ja vii­mei­set

Jee­sus to­te­aa en­nen ver­taus­ta ja sen päät­teek­si: ”En­sim­mäi­set tu­le­vat vii­mei­sik­si ja vii­mei­set en­sim­mäi­sik­si.” Ny­kyi­ses­sä maa­il­mas­sa eri­ar­voi­suus nä­kyy kaik­ki­al­la. Yh­teis­kun­nan ra­ken­teet pe­rus­tu­vat val­ta-ase­maan ja val­lan käy­töl­lä on myös oi­keu­del­li­set pe­rus­teet.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa maal­li­set ar­vot me­net­tä­vät mer­ki­tyk­sen­sä, sil­lä kai­kil­la us­ko­vil­la on sama Isä, Va­pah­ta­ja ja Pyhä Hen­ki. Kaik­ki ovat Ju­ma­lan edes­sä sa­ma­nar­voi­sia. Myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­la elä­vät saa­vat tun­tea Ju­ma­lan luo­mis­työn täh­den sa­ma­nar­voi­suut­ta, vaik­ka hei­dän elä­män va­lin­tan­sa ovat Ju­ma­lan tah­don vas­tai­sia.

Jee­suk­sen ver­taus päät­tyy työ­mies­ten pal­kan­mak­suun, mikä viit­taa vii­mei­seen tuo­mi­oon. Palk­kaa ei mak­se­ta en­nen työ­päi­vän pää­tös­tä. Sen vuok­si us­kon lah­ja voi avau­tua myös ”vii­mei­sel­lä het­kel­lä”. (Luuk. 23:40–44.)

Kat­se koh­ti pää­mää­rää

Jee­suk­sen ver­taus osuu eri­tyi­ses­ti ti­lan­tee­seen, jos­sa ih­mis­ten kes­kuu­des­sa al­kaa nä­kyä rak­kau­den mur­tu­mis­ta ja ja­koa en­sim­mäi­siin sekä vii­mei­siin. Ti­lan­ne on tois­tu­nut his­to­ri­as­sa mon­ta ker­taa. Ju­ma­la on osoit­ta­nut kaik­ki­na ai­koi­na kut­su­vaa rak­kaut­ta syn­ti­siä koh­taan.

Us­kon löy­ty­mi­nen on suu­ri lah­ja. Jot­kut ovat säi­ly­neet lap­suu­de­nus­kos­sa koko elä­män­sä ajan. Hei­dän ei ole tar­vin­nut ko­kea epä­us­kon ah­dis­tus­ta.

Jot­kut ovat kuul­leet Ju­ma­lan kut­sun nuo­ruu­des­saan tai ai­kui­suu­des­saan. He ovat voi­neet ko­kea elä­män­sä koh­ta­lot Ju­ma­lan va­ka­vak­si pu­hut­te­luk­si ja saa­neet nöyr­tyä Ju­ma­lan vä­ke­vän kä­den al­la omis­ta­maan us­kon ja ikui­sen elä­män toi­von.

Us­kon­kil­voi­tus päät­tyy ker­ran. Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja ke­hot­taa kat­so­maan us­kon pää­mää­rää. (Hepr. 11:26.) Us­kon tiel­lä on vai­vaa ja vä­sy­mys­tä, mut­ta us­kon pää­mää­rä näyt­täy­tyy vai­kei­na ai­koi­na kirk­kaam­pa­na. Kan­nat­taa kil­voi­tel­la lop­puun as­ti.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 20:1–16

Raa­mat­tu 1992: ”Tai­vas­ten val­ta­kun­taa voi ver­ra­ta isän­tään, joka aa­mu­var­hai­sel­la läh­ti palk­kaa­maan työ­mie­hiä vii­ni­tar­haan­sa. Hän sopi mies­ten kans­sa yh­den de­naa­rin päi­vä­pal­kas­ta ja lä­het­ti hei­dät vii­ni­tar­haan. Päi­vän kol­man­nel­la tun­nil­la hän läh­ti taas ulos ja näki, et­tä to­ril­la sei­soi vie­lä mie­hiä jou­ten. ’Men­kää te­kin vii­ni­tar­haan’, hän sa­noi heil­le, ’minä mak­san teil­le sen, mitä kuu­luu mak­saa.’ Mie­het läh­ti­vät. Kuu­den­nen ja yh­dek­sän­nen tun­nin ai­kaan isän­tä läh­ti taas ulos ja teki sa­moin. Kun hän sit­ten meni ulos yh­den­nel­lä­tois­ta tun­nil­la, hän näki vie­lä­kin muu­ta­mia jou­ti­lai­ta ja ky­syi heil­tä: ’Mik­si te sei­sot­te tääl­lä kai­ken päi­vää toi­met­to­mi­na?’ ’Ku­kaan ei ole pal­kan­nut mei­tä’, he vas­ta­si­vat. Hän sa­noi mie­hil­le: ’Men­kää te­kin mi­nun vii­ni­tar­haa­ni.’

Kun sit­ten tuli il­ta, vii­ni­tar­han omis­ta­ja sa­noi ti­lan­hoi­ta­jal­leen: ’Kut­su työ­mie­het ja mak­sa heil­le palk­ka, vii­mek­si tul­leil­le en­sin ja en­sim­mäi­sil­le vas­ta sit­ten.’ Ne, jot­ka oli pal­kat­tu yh­den­nel­lä­tois­ta tun­nil­la, tu­li­vat ja sai­vat ku­kin de­naa­rin­sa. Kun en­sik­si pal­ka­tut tu­li­vat, he luu­li­vat saa­van­sa enem­män, mut­ta he­kin sai­vat vain de­naa­rin. Sil­loin he nos­ti­vat me­te­lin ja sa­noi­vat isän­näl­le: ’Nämä vii­mek­si tul­leet te­ki­vät työ­tä yh­den ai­no­an tun­nin, ja sil­ti sinä an­nat heil­le sa­man kuin meil­le, jot­ka olem­me kan­ta­neet päi­vän kuor­man ja hel­teen.’ Mut­ta isän­tä sa­noi yh­del­le mie­his­tä: ’Ys­tä­vä­ni, en­hän minä tee si­nul­le vää­ryyt­tä. Em­me­kö me so­pi­neet de­naa­ris­ta? Ota oma­si ja mene. Minä tah­don mak­saa täl­le vii­mek­si tul­leel­le sa­man kuin si­nul­le, ja kai minä saan omal­la­ni teh­dä mitä ha­lu­an? Kat­sot­ko sinä kar­saas­ti sitä, et­tä minä olen hyvä?’

Näin vii­mei­set tu­le­vat en­sim­mäi­sik­si ja en­sim­mäi­set vii­mei­sik­si.”

Bib­lia: Sil­lä tai­vaan val­ta­kun­ta on per­hee­ni­sän­nän ver­tai­nen, joka var­hain huo­me­nel­tain läk­si ulos palk­kaa­maan työ­vä­keä vii­na­mä­keen­sä. Ja kuin hän oli so­pi­nut työ­mies­ten kans­sa päi­vä­pen­nin­gis­tä, lä­het­ti hän hei­dät vii­na­mä­keen­sä. Ja hän meni ulos liki kol­man­nel­la het­kel­lä, ja näki mui­ta sei­so­van tu­rul­la jou­ti­lai­na, ja sa­noi heil­le: men­käät te­kin vii­na­mä­keen, ja mitä koh­tuul­li­nen on, minä an­nan teil­le. Niin he me­ni­vät. Taas hän meni ulos liki kuu­den­nel­la ja yh­dek­sän­nel­lä het­kel­lä, ja teki myös niin. Mut­ta yh­del­lä­tois­ta­kym­me­nen­nel­lä het­kel­lä läk­si hän ulos, ja löy­si mui­ta jou­ti­lai­na sei­so­mas­ta, ja sa­noi heil­le: mik­si te täs­sä kai­ken päi­vän jou­ti­lai­na sei­sot­te? He sa­noi­vat hä­nel­le: sil­lä ei ole ken­kään mei­tä pal­kan­nut. Hän sa­noi heil­le: men­käät te­kin mi­nun vii­na­mä­kee­ni, ja mitä koh­tuus on, pi­tää tei­dän saa­man.

Mut­ta kuin eh­too tuli, sa­noi vii­na­mä­en isän­tä per­heen­sä hal­ti­al­le: kut­su työ­vä­ki, ja mak­sa hei­dän palk­kan­sa, ru­ve­ten vii­mei­sis­tä en­si­mäi­siin as­ti. Ja kuin ne tu­li­vat, jot­ka liki yh­del­lä­tois­ta­kym­me­nen­nel­lä het­kel­lä tul­leet oli­vat, sai­vat he ku­kin pen­nin­kin­sä. Mut­ta kuin en­si­mäi­set tu­li­vat, luu­li­vat he enem­män saa­van­sa; ja he myös sai­vat ku­kin pen­nin­kin­sä. Ja kuin he sai­vat, na­pi­si­vat he per­hee­ni­sän­tää vas­taan, sa­no­en: nä­mät vii­mei­set ovat yh­den het­ken työ­tä teh­neet, ja sinä teit hei­dät mei­dän ver­rak­sem­me, jot­ka olem­me kan­ta­neet päi­vän kuor­man ja hel­teen. Niin hän vas­ta­si ja sa­noi yh­del­le heis­tä: ys­tä­vä­ni, en tee minä si­nul­le vää­ryyt­tä; et­kös so­pi­nut mi­nun kans­sa­ni mää­rä­tys­tä pen­nin­gis­tä? Ota se, mikä si­nun tu­lee, ja mene mat­kaas; mut­ta minä tah­don täl­le vii­mei­sel­le an­taa niin­kuin si­nul­le­kin. Vai en­kö minä saa teh­dä mi­nun ka­lus­ta­ni mitä minä tah­don? Taik­ka kat­sot­kos sen­täh­den kar­saas­ti, et­tä minä hyvä olen?

Niin vii­mei­set tu­le­vat en­si­mäi­sik­si ja en­si­mäi­set vii­mei­sik­si. Sil­lä mon­ta ovat kut­su­tut, mut­ta har­vat va­li­tut.