Har­ri Hy­vä­ri

Vie­lä on ar­mon ai­ka, mut­ta Raa­ma­tun ja us­kon­tun­nus­tuk­sen mu­kai­ses­ti vii­mei­nen tuo­mio erot­taa us­kos­ta osat­to­mat ikui­seen eroon Ju­ma­las­ta ja kut­suu us­ko­vai­set pe­ri­mään tai­vaan val­ta­kun­nan.

Kirk­ko­vuo­si al­kaa ad­ven­tin ja jou­lun ajas­ta, jol­loin juh­li­taan Jee­suk­sen syn­ty­mää. Pää­si­äi­nen on kirk­ko­vuo­den suu­rin juh­la, ja sil­loin hil­jen­ny­tään Jee­suk­sen kär­si­mys­tien, ris­tiin­nau­lit­se­mi­sen ja ylös­nou­se­muk­sen sa­no­maan. Kirk­ko­vuo­si puo­les­taan päät­tyy tuo­mi­o­sun­nun­tai­hin, joka on tu­le­va­na sun­nun­tai­na.

Tuo­mi­o­sun­nun­tain toi­nen nimi on Kris­tuk­sen ku­nin­kuu­den sun­nun­tai. Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti al­kaa sa­noil­la: “Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan kaik­kien en­ke­lien­sä kans­sa, hän is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le” (Matt. 25:31). Näin Jee­sus tu­lee vii­mei­se­nä päi­vä­nä maan pääl­le, täl­lä ker­taa ku­nin­kaa­na.

Jee­sus tu­lee ja tuo­mit­see

Us­kon­tun­nus­tuk­sen mu­kaan Jee­sus tu­lee toi­sen ker­ran maan pääl­le tuo­mit­se­maan elä­viä ja kuol­lei­ta. Näin vii­mei­nen tuo­mio on olen­nai­nen osa kris­til­lis­tä us­koa. Jo­han­nes ker­too Il­mes­tys­kir­jas­sa seu­raa­vas­ti: “Minä näin suu­ren val­ke­an val­tais­tui­men ja sen, joka sil­lä is­tuu. Hä­nen kas­vo­jen­sa edes­tä pa­ke­ni­vat maa ja tai­vas, ei­kä niis­tä jää­nyt jäl­ke­ä­kään. Näin myös kuol­leet, suu­ret ja pie­net, sei­so­mas­sa val­tais­tui­men edes­sä. Kir­jat avat­tiin, avat­tiin myös elä­män kir­ja, ja kuol­leet tuo­mit­tiin sen pe­rus­teel­la, mitä kir­joi­hin oli mer­kit­ty, ku­kin te­ko­jen­sa mu­kaan.” (Ilm. 20:11–12.)

Tuo­mio on sa­na­na pe­lot­ta­va, ei­kä sitä tänä päi­vä­nä pal­joa käy­te­tä. Raa­ma­tun ope­tus­ta py­ri­tään ve­sit­tä­mään täl­tä osin. Eri­tyi­ses­ti Il­mes­tys­kir­jan tuo­mio epä­us­koi­sen ih­mi­sen koh­dal­ta on hät­käh­dyt­tä­vä: “Jo­kai­nen, jon­ka ni­meä ei löy­ty­nyt elä­män kir­jas­ta, hei­tet­tiin tuo­hon tu­li­seen jär­veen” (Ilm. 20:15). Sa­mal­la ta­val­la päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti to­dis­taa: “Sit­ten hän sa­noo va­sem­mal­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut, ikui­seen tu­leen, joka on va­rat­tu Saa­ta­nal­le ja hä­nen en­ke­leil­leen’” (Matt. 25:41).

Näin va­ka­va tuo­mio on va­rat­tu ih­mi­sel­le, jon­ka nimi ei ole elä­män kir­jas­sa, eli jol­la ei ole elä­vää us­koa sy­dä­mel­lään. Vie­lä kuu­luu kui­ten­kin kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaak­si. Tä­män kut­sun vas­taa­not­ta­mal­la us­kon­sa me­net­tä­nyt ih­mi­nen tu­lee Ju­ma­lan lap­sek­si, ja hä­net kut­su­taan ker­ran Ju­ma­lan luo tai­vaan ko­tiin.

Us­ko­vai­nen saa kut­sun

Vii­mei­se­nä päi­vä­nä tuo­mi­taan kah­den­lai­sia ih­mi­siä. Us­kos­ta osat­to­mat jou­tu­vat ikui­seen eroon Ju­ma­las­ta. Us­ko­vai­sel­le ih­mi­sel­le kuu­luu seu­raa­van­lai­nen kut­su: “Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.” (Matt. 25:34.)

Myös Il­mes­tys­kir­ja ker­too van­hurs­kait­ten tuo­mi­os­ta: “Ja minä kuu­lin val­tais­tui­men luo­ta voi­mak­kaan ää­nen, joka sa­noi: ’Kat­so, Ju­ma­lan asuin­si­ja ih­mis­ten kes­kel­lä! Hän asuu hei­dän luo­naan, ja heis­tä tu­lee hä­nen kan­san­sa. Ju­ma­la it­se on hei­dän luo­naan, ja hän pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään joka ai­no­an kyy­ne­leen. Kuo­le­maa ei enää ole, ei mur­het­ta, va­li­tus­ta ei­kä vai­vaa, sil­lä kaik­ki en­ti­nen on ka­don­nut.’” (Ilm. 21:2–4.)

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen on saa­nut us­kon aar­teen sy­dä­mel­leen ja pi­tää sitä elä­män kal­leim­pa­na ja tär­keim­pä­nä asi­a­na. Hä­nen ni­men­sä on vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la elä­män kir­jas­sa. Tä­män vuok­si kan­nat­taa kil­voi­tel­la lop­puun saak­ka.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 25:31–46

Raa­mat­tu 1992: ”Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan kaik­kien en­ke­lien­sä kans­sa, hän is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le. Kaik­ki kan­sat koo­taan hä­nen eteen­sä, ja hän erot­taa ih­mi­set toi­sis­taan, niin kuin pai­men erot­taa lam­paat vuo­his­ta. Hän aset­taa lam­paat oi­ke­al­le ja vuo­het va­sem­mal­le puo­lel­leen. Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti. Mi­nun oli näl­kä, ja te an­noit­te mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, ja te an­noit­te mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nut luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nut. Minä olin sai­ras, ja te kä­vit­te mi­nua kat­so­mas­sa. Minä olin van­ki­las­sa, ja te tu­lit­te mi­nun luok­se­ni.’ Sil­loin van­hurs­kaat vas­taa­vat hä­nel­le: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si ja an­noim­me si­nul­le ruo­kaa, tai ja­nois­sa­si ja an­noim­me si­nul­le juo­ta­vaa? Mil­loin me näim­me si­nut ko­dit­to­ma­na ja otim­me si­nut luok­sem­me, tai alas­ti ja vaa­te­tim­me si­nut? Mil­loin me näim­me si­nut sai­raa­na tai van­ki­las­sa ja kä­vim­me si­nun luo­na­si?’ Ku­nin­gas vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le.’ Sit­ten hän sa­noo va­sem­mal­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut, ikui­seen tu­leen, joka on va­rat­tu Saa­ta­nal­le ja hä­nen en­ke­leil­leen. Mi­nun oli näl­kä, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, mut­ta te et­te ot­ta­neet mi­nua luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, mut­ta te et­te vaa­tet­ta­neet mi­nua. Minä olin sai­ras ja van­ki­las­sa, mut­ta te et­te käy­neet mi­nua kat­so­mas­sa.’ Sil­loin nä­mä­kin ky­sy­vät: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si tai ja­nois­sa­si, ko­dit­to­ma­na tai alas­ti, tai sai­raa­na tai van­ki­las­sa, em­me­kä aut­ta­neet si­nua?’ Sil­loin hän vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä, sen te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä mi­nul­le.’ Ja niin he läh­te­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen, mut­ta van­hurs­kaat ian­kaik­ki­seen elä­mään.”