Os­mo Heik­ka­la

Päi­vä oli mel­ko sa­tei­nen. Vä­lil­lä tuli ran­kas­ti vet­tä voi­mak­kai­den tuu­len­puus­kien kans­sa, vä­lil­lä tuu­li rau­hoit­tui ja pyyh­ki tum­mat pil­vet pois läm­pi­mäs­ti pais­ta­van au­rin­gon edes­tä. Nyt au­rin­ko pais­taa jo kirk­kaal­ta tai­vaal­ta, ja taus­tal­la soi­vat Sii­o­nin lau­lut Ke­sä­seu­ra­ra­di­on vä­lit­tä­mä­nä.

Ei­kö tämä us­ko­vai­sen elä­mä ole vä­hän sa­man­lais­ta? On­ko si­nus­ta tun­tu­nut kos­kaan, et­tä kul­jet synk­kien pil­vien al­la, har­ti­at kas­tu­vat jo sa­tees­ta ja kyl­myys hii­pii pu­se­ron al­le? Elä­män vas­toin­käy­mi­set, huo­let ja mur­heet saat­ta­vat ai­heut­taa täl­lais­ta tun­net­ta.

It­se olen ko­ke­nut, et­tä eri­tyi­ses­ti tun­nol­le ker­ty­vä syn­ti saa ai­kaan täl­lai­sen tun­teen, niin kuin lau­lus­sa sa­no­taan: ”Pil­vet peit­tää au­rin­gon har­maan vai­pan al­le, mie­leen tuo­den ah­din­gon, hä­dän kaik­ki­al­le” (SL 232:1). Sit­ten kun on saa­nut kor­jat­tua tun­non asi­oi­ta, on ko­ke­nut sa­man lau­lun sa­noin: ”Pil­vi­peit­teen ha­jot­taa läm­min lou­na­tuu­li. Syn­nin­pääs­tön lah­joit­taa Isän ar­mo suu­ri.” Tun­non puh­taus saa au­rin­gon pais­ta­maan, ja an­taa voi­maa myös ajal­lis­ten ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­le.

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa kir­jees­sään ko­rint­ti­lai­sil­le Ju­ma­lan sa­nan kirk­kau­des­ta: ”Jo kuo­le­maa pal­ve­le­va vir­ka, jon­ka sää­dök­set oli kai­ver­ret­tu ki­vi­tau­lui­hin, sä­tei­li sel­lais­ta kirk­kaut­ta, et­tä is­ra­e­li­lai­set ei­vät voi­neet kat­soa Moo­ses­ta kas­voi­hin. Kui­ten­kin hä­nen kas­vo­jen­sa kirk­kaus oli ka­to­a­vaa. Kuin­ka pal­jon suu­rem­paa kirk­kaut­ta sä­tei­lee­kään Hen­gen pal­ve­lu­vir­ka!” (2. Kor. 3:7–8.) Hen­gen pal­ve­lu­vir­ka, jos­ta Paa­va­li kir­joit­ti, on evan­ke­liu­min ju­lis­ta­mi­sen vir­ka.

La­kia ja evan­ke­liu­mia on ver­rat­tu usein kuun ja au­rin­gon va­loon. Lain valo on kuin kuun va­loa, joka vain hei­jas­taa au­rin­gos­ta läh­te­vää va­loa. Sii­nä ih­mi­nen voi ha­vah­tua nä­ke­mään syn­tin­sä, mut­ta se ei rii­tä pois­ta­maan pi­meyt­tä.

Yöl­lä kirk­kaas­ti­kin lois­ta­va kuu him­me­nee, kun au­rin­ko nou­see. Paa­va­li, jota ai­em­min kut­sut­tiin Sau­lus Tar­so­lai­sek­si, oli it­se saa­nut voi­mak­kaas­ti ko­kea tä­män omas­sa elä­mäs­sään. Hän oli kul­ke­nut lain al­la, omiin te­koi­hin luot­ta­en, niin pi­me­äs­sä, et­tä oli tie­tä­mät­tään vai­non­nut Ju­ma­lan seu­ra­kun­taa. Ju­ma­la kui­ten­kin py­säyt­ti hä­net ja kut­sui val­ta­kun­taan­sa. Au­rin­ko nou­si Sau­luk­sen sy­dä­mes­sä, kun Ana­ni­as sai siu­na­ta hän­tä ar­mo­e­van­ke­liu­mil­la.

Vir­res­sä 618 lau­le­taan: ”Rat­ki tai­vaas­sa, on kaik­ki kir­kas­ta. Ei­pä au­rin­gon­kaan pais­te niin ole lois­ta­va kuin tai­vaan kirk­kaus, Her­ram­me Se­ba­ot. Tai­vaan iloa, tai­vaan rie­mua ei voi­da ku­vail­la. Kaik­ki sa­nat ovat köy­hät ker­to­maan tai­vaas­ta, sen juh­la­rie­mus­ta, oi Her­ra Se­ba­ot.”

Tai­vaan kirk­kaut­ta ei voi ku­vail­la. Ar­mon au­rin­ko pais­taa kui­ten­kin edel­leen kirk­kaas­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Se, joka saa us­koa syn­tin­sä an­teek­si, saa tun­nol­leen rau­han, ja pää­see ker­ran osal­li­sek­si tai­vaan kirk­kau­des­ta. Siel­lä ajan vai­vat jää­vät, ja Tai­vaan Isä it­se kui­vaa vii­mei­set­kin kyy­ne­leet. ”Sii­hen ilo­hon, sii­hen rie­mu­hun vie mei­dät Her­ram­me. Ris­tin­kuo­le­ma­si tur­va suo, Jee­sus, mat­kal­le. Aa­men me vei­saam­me, oi Her­ra Se­ba­ot.”