Sep­po Park­ki­la

Yk­si hy­vin tun­net­tu sa­non­ta on ”ah­neus on kai­ken pa­huu­den juu­ri”. Vält­tä­mät­tä ei tule usein­kaan aja­tel­leek­si, et­tä tuo lau­se löy­tyy Raa­ma­tus­ta. Se on kir­joi­tet­tu Paa­va­lin 1. kir­jee­seen Ti­mo­teuk­sel­le. Vuo­den 1992 kään­nök­ses­sä ah­neu­den si­jas­ta pu­hu­taan ra­han­hi­mos­ta, mut­ta sa­maa asi­aa sil­lä tar­koi­te­taan.

Voim­me var­mas­ti tun­nis­taa it­ses­säm­me tai­pu­muk­sen ah­neu­teen. Han­kim­me mie­lel­läm­me pal­jon omai­suut­ta ja saa­tam­me mie­les­säm­me ihail­la ja ka­deh­ti­a­kin luk­su­se­lä­mää, jo­hon kuu­luu rik­kauk­sia, on­nis­tu­nei­ta si­joi­tuk­sia, vir­ta­vii­vai­sia au­to­ja ja pal­jon muu­ta.

Elä­mä ja kaik­ki sii­hen kuu­lu­va on Ju­ma­lan an­ta­maa. Ju­ma­la voi an­taa ajal­lis­ta rik­kaut­ta, ku­ten hän an­toi Jo­bil­le. Raa­ma­tus­sa ku­va­taan, kuin­ka Jo­bil­la oli pal­jon omai­suut­ta ja hän oli ”mah­ta­vin mies idän mail­la”.

Job kui­ten­kin me­net­ti lu­kuis­ten ko­et­te­le­mus­ten kaut­ta omai­suu­ten­sa ja lap­sen­sa­kin. Ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä Job nöyr­tyi ja tun­nus­ti: ”Olen pu­hu­nut mi­tään ym­mär­tä­mät­tä asi­ois­ta, joi­ta en kä­si­tä – ne ovat mi­nul­le lii­an ih­meel­li­siä” (Job 42:3). Job sai vie­lä myö­hem­min Ju­ma­lan lah­ja­na uu­den per­heen ja pal­jon ajal­lis­ta siu­naus­ta – vie­lä enem­män kuin hä­nel­lä oli ol­lut en­nen ko­et­te­le­mus­ten ai­kaa.

On tär­keä miet­tiä, mi­ten ja mil­lä mie­lel­lä käy­täm­me Ju­ma­lan an­ta­mia lah­jo­ja. Jos­kus voim­me lu­kea uu­ti­sis­ta, kuin­ka kan­sain­vä­li­ses­ti­kin tun­ne­tut rik­kaat ovat lah­joit­ta­neet suu­ria sum­mia hy­vän­te­ke­väi­syy­teen tai jo­hon­kin muu­hun tär­ke­ään tar­koi­tuk­seen. Sel­lai­nen on ar­vo­kas­ta, ja lah­joi­tus­ten avul­la on saa­tu pal­jon hy­vää ai­kaan esi­mer­kik­si ter­vey­den­huol­lon pa­ran­ta­mi­sek­si sekä kou­lu­tuk­sen ja tie­teen edis­tä­mi­sek­si.

Yk­si evan­ke­liu­mi­kir­jo­jen pu­hut­te­le­vim­mis­ta ker­to­muk­sis­ta on ot­si­koi­tu ”Les­ken ropo”: ”Jee­sus is­tuu­tui vas­ta­pää­tä uh­ri­ark­kua ja kat­se­li, kuin­ka ih­mi­set pa­ni­vat sii­hen ra­haa. Mo­net rik­kaat an­toi­vat pal­jon. Sit­ten tuli köy­hä les­ki­vai­mo ja pani ark­kuun kak­si pien­tä lant­tia, yh­teen­sä ku­pa­ri­ko­li­kon ver­ran. Jee­sus kut­sui ope­tus­lap­set luok­seen ja sa­noi heil­le: »To­ti­ses­ti: tämä köy­hä les­ki pani uh­ri­ark­kuun enem­män kuin yk­si­kään toi­nen. Kaik­ki muut an­toi­vat lii­as­taan, mut­ta hän an­toi vä­häs­tään, kai­ken mitä hä­nel­lä oli, kai­ken mitä hän elääk­seen tar­vit­si.»” (Mark. 12:41–44.)

Jee­sus osoit­ti täl­lä, et­tä tär­kein­tä on rak­kau­te­na vai­kut­ta­va us­ko – ei hy­vien te­ko­jen mää­rä.

”Au­tu­aam­pi on an­taa kuin ot­taa” (Ap. t. 20:35), ju­lis­ti apos­to­li Paa­va­li läh­tö­pu­hees­saan Efe­sok­sen seu­ra­kun­nal­le. Nämä oli­vat pu­heen vii­mei­set sa­nat – sen jäl­keen Paa­va­li pol­vis­tui ru­kouk­seen, ja edes­sä oli pit­kä mat­ka ja ko­et­te­le­muk­set Je­ru­sa­le­mis­sa, Ke­sa­re­as­sa ja lo­pul­ta Roo­mas­sa. Tuos­sa eron het­kel­lä sa­not­tiin vain tär­kei­tä sa­no­ja. Paa­va­li muis­tut­ti seu­ra­kun­ta­lai­sil­le: ”Pi­tä­kää huo­li it­ses­tän­ne ja koko lau­mas­ta” (Ap. t. 20:28). Sa­moin hän ke­hot­ti pi­tä­mään huol­ta vä­hä­o­sai­sis­ta.

Sa­mal­la kun pal­ve­lem­me toi­sia, saam­me it­se ko­kea Ju­ma­lan siu­naus­ta. On to­del­la­kin au­tu­aam­paa eli on­ni­tel­ta­vam­paa an­taa kuin ot­taa. ”Ku­kin an­ta­koon sen mu­kaan kuin on mie­les­sään päät­tä­nyt, ei vas­ta­ha­koi­ses­ti ei­kä pa­kos­ta, sil­lä ilois­ta an­ta­jaa Ju­ma­la ra­kas­taa” (2. Kor. 9:7).