Mat­ti Kont­ka­nen

Apos­to­lin sa­no­ma hen­gen elä­väk­si te­ke­väs­tä vai­ku­tuk­ses­ta avau­tuu, kun ym­mär­tää, mil­lai­sen elä­män­ko­ke­muk­sen poh­jal­ta hän on sen kir­joit­ta­nut.

Paa­va­li oli ko­ke­nut omas­sa elä­mäs­sään muu­tok­sen lain van­hurs­kau­des­ta us­kon van­hurs­kau­teen. Sitä taas on hel­pom­pi ym­mär­tää, jos omat elä­män­ko­ke­muk­set ovat sa­man­suun­tai­sia.

Muis­tan elä­väs­ti 43 vuo­den ta­kaa lau­an­tai-il­lan elo­kuun 20. päi­vä­nä vuon­na 1977. Nuo­re­na te­o­lo­gi­an opis­ke­li­ja­na olin saa­pu­nut ys­tä­vä­ni roh­kai­se­ma­na seu­roi­hin Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le.

Olin edel­li­se­nä ke­vät­tal­ve­na käy­nyt kir­jeit­se sa­man ys­tä­vä­ni kans­sa kes­kus­te­lua us­ko­mi­sen asi­ois­ta. Hän oli kir­joit­ta­nut mi­nul­le, kuin­ka tääl­lä maan pääl­lä on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta, jon­ka osal­li­suu­teen ih­mi­nen pää­see us­kon kaut­ta. Tie maa­il­man val­ta­kun­nas­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan kul­kee pa­ran­nuk­sen kaut­ta. Is­tuin Fred­ri­kin­ka­tu 61 A:n seu­ra­sa­lin ta­kim­mai­ses­sa pen­kis­sä. Ih­mi­siä oli sa­lin täy­del­tä.

Olin kyl­lä lu­ke­nut Raa­mat­tua ja omas­ta mie­les­tä­ni us­ko­nut­kin sen sa­no­man, vaik­ka koin­kin sen ole­van ul­ko­koh­tais­ta. Tun­sin Ju­ma­lan sa­nas­ta yh­tä ja tois­ta, sil­lä olin­han py­hä­kou­lus­sa, kou­lus­sa ja rip­pi­kou­lus­sa op­pi­nut us­kon opin aak­ko­set. Saar­no­ja­kin olin kuul­lut kir­kos­sa ja hen­gel­li­sis­sä ti­lai­suuk­sis­sa.

It­se olin pi­tä­nyt en­sim­mäi­sen te­o­lo­gi­har­joit­te­luun kuu­lu­van saar­na­ni ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa vain muu­ta­maa viik­koa ai­kai­sem­min. Olin käy­nyt us­ko­vais­ten­kin seu­rois­sa edel­li­se­nä ke­vää­nä ja kir­joit­ta­nut ys­tä­väl­le­ni, et­tä saar­na oli ol­lut hyvä, mut­ta mi­tään eri­tyis­tä en sii­nä ko­ke­nut.

Sil­ti oman sy­dä­me­ni tila, us­ko­vais­ten jouk­ko ja sa­no­ma as­kar­rut­ti­vat miel­tä. Li­sää poh­ti­mis­ta oli ai­heut­ta­nut ys­tä­vä­ni nuo­rem­man sis­kon vas­taus ky­sy­myk­seen, mi­ten us­ko­vai­set nä­ke­vät toi­sen ih­mi­sen sy­dä­men: ”Kun kak­si toi­sil­leen tun­te­ma­ton­ta us­ko­vais­ta koh­da­tes­saan al­ka­vat kes­kus­tel­la, Pyhä Hen­ki pian kir­kas­taa heil­le, et­tä he ovat sa­man Isän lap­sia.” Nämä mie­les­sä­ni odo­tin seu­ro­jen al­ka­mis­ta vie­rel­lä­ni tun­te­mat­to­mia seu­ra­vie­rai­ta.

Pu­hu­jan pai­kal­le siir­tyi Hel­sin­gis­sä pu­hu­ja­mat­kal­la ol­lut jo­en­suu­lai­nen Ant­ti Här­kö­nen. Muis­tan aja­tel­lee­ni saar­naa kuun­nel­les­sa­ni, et­tä tämä kuu­los­taa raa­ma­tul­li­sel­ta ja apos­to­li­sel­ta. Pa­nin mer­kil­le, et­tä jot­kut kuu­li­jat nou­si­vat pu­heen ai­ka­na sei­so­maan ja pu­hu­ja ju­lis­ti heil­le syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Pu­heen lo­pul­la pu­hu­ja ky­syi, oli­ko seu­rois­sa joku, joka ha­lu­ai­si us­koa syn­nit an­teek­si. Sil­loin mi­nä­kin nou­sin sei­so­maan. Ha­lu­sin kuul­la evan­ke­liu­mia. Vaik­ka pu­hu­ja ei mi­nua huo­man­nut, vie­rel­lä oli­jat ju­lis­ti­vat hil­jai­sel­la ää­nel­lä evan­ke­liu­mia syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­ses­ta. Täs­sä sain elää to­dek­si sen, kuin­ka Pyhä Hen­ki vai­kut­taa us­kon niis­sä, jot­ka evan­ke­liu­min kuu­le­vat mis­sä ja mil­loin hän tah­too. Löy­tä­jän ilo täyt­ti sy­dä­me­ni.

Tä­män jäl­keen mi­nul­le ei ole tar­vin­nut se­lit­tää, mitä tar­koit­taa Py­hän Hen­gen elä­väk­si te­ke­vä evan­ke­liu­mi. Paa­va­lin sana ”kir­jain kuo­let­taa, mut­ta Hen­ki te­kee elä­väk­si” (2. Kor. 3:6) on avau­tu­nut hen­ki­lö­koh­tais­ten ko­ke­mus­te­ni kaut­ta.