Jan­ne Mä­ki­nen

Olet­ko mie­les­tä­si oi­keu­den­mu­kai­nen? Ai­na? Yleen­sä? Ta­val­laan? Olo­suh­teet huo­mi­oi­den kyl­lä? Ke­nel­le? Ke­nen mit­ta­puul­la?

Lap­se­na, tai tai­sin ol­la jo nuo­ri her­ra, pyy­sin jo­ku­sen ker­ran il­ta­ru­kouk­sen ohes­sa: ”Jos oli­sin Ju­ma­la, sal­li­sin kaik­kien nii­den ros­kien, joi­ta ih­mi­nen on päi­vän ai­ka­na hei­tel­lyt maa­han, ti­pah­ta­van il­lal­la hä­nen pääl­leen juu­ri kun hän on nu­kah­ta­mai­sil­laan.” Ros­kaa­mi­nen on ai­na är­syt­tä­nyt mi­nua.

Mie­tin, mil­tä tun­tui­si, kun Kii­kun­suo­ran puo­leen­vä­liin hei­tet­ty kol­men is­tut­ta­va soh­va ti­pah­tai­si tai­vaal­ta heit­tä­jän­sä sän­gyn­pää­tyyn. Tai jä­te­öl­jy­va­na huuh­te­li­si nuk­ku­jan he­reil­le. Vai oli­si­ko mu­ka­va he­rä­tä tyh­jien Me­gis-tölk­kien ko­li­naan kai­na­los­sa? Sitä sai­si mitä ti­lai­si. Oma vika.

Var­sin no­pe­as­ti huo­ma­sin, et­tä oli­sin Ju­ma­lan ase­mas­sa­kin var­sin huo­no: äk­ki­pi­kai­nen ja kos­to­hen­ki­nen. Mi­ten Ju­ma­lam­me, tuo elä­vä Ju­ma­la toi­mii?

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa ker­ro­taan use­as­sa koh­das­sa, kuin­ka Ju­ma­lan omai­suus­kan­sa, Is­ra­el, hyl­kä­si Ju­ma­lan tah­don mu­kai­sen tien unoh­ta­en Ju­ma­lan lu­pauk­set ja hä­nen kans­saan sol­mi­man­sa lii­ton. Tä­män seu­rauk­se­na Ju­ma­la kou­lut­ti ja ku­rit­ti kan­saan­sa, jot­ta se oli­si py­sy­nyt kuu­li­ai­se­na. Oli­ko ja on­ko elä­vä Ju­ma­la kos­ton Ju­ma­la?

”Her­ra vain odot­taa, et­tä voi­si ol­la teil­le ar­mol­li­nen”, roh­kai­see Je­sa­jan kir­ja (30:18) nis­ku­roi­vaa omai­suus­kan­saan­sa ja jat­kaa: ”Her­ra on oi­keu­den Ju­ma­la”. Ju­ma­la ei kat­so syn­tis­tä, lan­gen­nut­ta ih­mis­tä an­ka­ruu­del­la, vaan mit­taa­mat­to­man suu­rel­la, ylit­se­vuo­ta­val­la ar­mol­la: ”Kun huu­dat hä­nel­tä apua, hän ar­mah­taa, hän kuu­lee ja vas­taa si­nul­le” (Jes 30: 19).

Kris­tuk­sen täy­del­li­sen so­vi­tus­työn kaut­ta on mah­dol­li­suus pes­tä li­kaan­tu­nut mat­ka­vaa­te puh­taak­si us­ko­mal­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­nat­tu ar­mo­e­van­ke­liu­mi. Ju­ma­la an­taa ar­mon käy­dä oi­keu­des­ta. Hän upot­taa syn­tim­me poh­jat­to­maan ar­mon­me­reen.

Ih­mi­nen voi ko­kea, et­tä hä­nen elä­män­tien­sä kuo­pat ja mut­kat ovat koh­tuut­to­mia: Mik­si täy­tyy koh­da­ta näin pal­jon me­ne­tys­tä, vas­toin­käy­mi­siä, sai­raut­ta ja su­rua? On­ko tämä enää edes oi­keu­den­mu­kais­ta?

Ju­ma­la tah­too ai­na ve­tää las­tan­sa lä­hem­mäk­si it­se­ään – ei ko­et­te­le­muk­sis­sa­kaan erot­taa it­ses­tään. Ih­mi­nen ei usein­kaan ym­mär­rä Ju­ma­lan suun­ni­tel­mia, mut­ta saa pyy­tää voi­mia luot­taa sii­hen, et­tä hä­nen suun­ni­tel­man­sa to­teu­tu­vat jo­kai­sen koh­dal­la. Usein vas­ta jäl­ki­kä­teen saat­taa kir­kas­tua Ju­ma­lan var­je­lus. ”Vaik­ka Her­ra suo si­nul­le vain ka­pe­an lei­vän ja niu­kas­ti vet­tä, hän, si­nun opas­ta­ja­si, ei enää kät­key­dy. Omin sil­min sinä saat näh­dä hä­net.” (Jes. 30:20.)

Psal­mi­vir­si loh­dut­taa: ”Jos oi­keu­den mu­kaan tah­toi­sit tuo­mi­ta, ei kes­tää voi­si ku­kaan, täy­tyi­si huk­kua. Vaan, Her­ra, ka­tu­vil­le et kos­ta mil­loin­kaan, kii­ruh­dat syn­ti­sil­le an­teek­si an­ta­maan.” (VK 268:2.)