Han­nu In­ke­roi­nen

Olet­ko jos­kus val­vo­nut koko yön ja odot­ta­nut aa­mun koit­ta­mis­ta? Omal­la koh­dal­la­ni mie­leen tu­lee mo­nen­lai­sia val­vot­tu­ja öi­tä, ku­ten nii­tä, jol­loin lap­si on val­vot­ta­nut. Sil­loin olen seu­ran­nut lä­hes epä­toi­voi­se­na kel­lon kul­kua ja miet­ti­nyt, mi­ten jak­san seu­raa­va­na päi­vä­nä mel­kein unet­to­man yön jäl­keen.

Mie­lee­ni tu­lee myös var­ti­oin­ti­vuo­ro ar­mei­ja-ajal­ta, päi­vän val­ke­ne­mi­sen pit­kä uu­vut­ta­va odo­tus ja suo­ra­nai­nen tais­te­lu un­ta vas­taan. Unet­to­man ja pi­me­än yön jäl­keen aa­mun koit­to on kui­ten­kin ai­na jol­lain lail­la va­loa ja toi­voa tuot­ta­va het­ki.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon va­los­ta, ja Ju­ma­lan lap­sia, us­ko­vai­sia, ni­mi­te­tään va­lon lap­sik­si. Yön pi­mei­nä het­ki­nä ras­kaal­ta ja jopa toi­vot­to­mal­ta tun­tu­nut ti­lan­ne saat­taa näyt­tää päi­vän val­je­tes­sa vä­hem­män syn­käl­tä – jopa val­vo­tun yön jäl­keen. Myös toi­von pil­kah­dus voi tul­la mie­leen.

Jou­lun ai­koi­hin ul­ko­nai­nen pi­meys on suu­rim­mil­laan, mut­ta sil­loin hil­jen­ny­tään muis­ta­maan Ju­ma­lan ai­no­an po­jan syn­ty­mää maa­il­man va­lok­si ja va­pah­ta­jak­si. Me saam­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­leen an­taa. Jou­lu muis­tut­taa sii­tä, kuin­ka sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me.

Je­sa­ja en­nus­ti Jee­suk­sen syn­ty­mää, uu­den lii­ton aa­mua: ”Kat­so, pi­meys peit­tää maan, yön synk­kyys kan­sat. Mut­ta si­nun tai­vaal­le­si ko­ho­aa aa­mun­koi, Her­ran kirk­kaus hoh­taa si­nun yl­lä­si.” (Jes. 60:2.)

Tämä valo on tar­koi­tet­tu kai­kel­le kan­sal­le omis­tet­ta­vak­si: Kris­tus syn­tyi koko maa­il­man syn­tien so­vit­ta­jak­si. Ju­ma­lan lap­set saa­vat vie­dä tuo­ta sa­maa va­loa maa­il­man pi­mey­teen. Heis­tä hoh­ta­va valo on hei­jas­tus­ta Va­pah­ta­jan kirk­kau­des­ta, ei omas­ta hy­vyy­des­tä. Ai­van kuin pik­ku­poi­ka­na kel­lon la­sil­la hei­jas­tet­tiin tois­ta koh­ti, ei kel­lon omal­la va­lol­la, vaan au­rin­gos­ta tu­le­van sä­teen kirk­kau­del­la.

Je­sa­jan kir­joi­tus on yhä hy­vin loh­dul­li­nen. Vaik­ka maa­il­man peit­täi­si kuin­ka suu­ri ja synk­kä pi­meys, sil­ti tai­vaal­le ko­ho­aa aa­mun­koi. Her­ran kirk­kaus hoh­taa riip­pu­mat­ta ajan pi­mey­des­tä ja synk­kyy­des­tä. Riip­pu­mat­ta sii­tä, kuin­ka vä­hän oma­na ai­ka­nam­me ar­vos­te­taan ja kun­ni­oi­te­taan Ju­ma­laa ja hä­nen sa­naan­sa.

En­ke­li vies­tit­ti en­sim­mäi­se­nä jou­lu­yö­nä: ”Äl­kää pe­lät­kö!” Edel­leen­kään ei tar­vit­se pe­lä­tä pa­huut­ta tai pi­meyt­tä.

Ju­ma­lan omat saa­vat jo tääl­lä ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä ol­la osal­li­sia kirk­kau­des­ta. Mat­ka kul­kee koh­ti vie­lä suu­rem­paa kirk­kaut­ta, tai­vas­ta. Niin suur­ta kirk­kaut­ta ei ih­mis­sil­mä ole näh­nyt ei­kä ih­mis­jär­ki voi edes kä­sit­tää.