Pää­si­äi­sen ai­ka on rau­hoit­tu­mi­sen ai­kaa. Jo pii­na­vii­kol­la saam­me hil­jen­tää elä­määm­me mah­dol­li­suuk­siem­me mu­kaan. Joku saat­taa men­nä kuun­te­le­maan ah­ti­saar­no­ja tai osal­lis­tua kii­ras­tors­tain eh­tool­li­sel­le. Sy­dä­men hil­jen­ty­mi­seen liit­tyy py­säh­ty­mi­nen Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le.

Olet­ko sinä jou­tu­nut ko­ke­maan ris­tin pai­non oman elä­mä­si ti­lan­teis­sa? Kris­tuk­sen kär­si­mys­tien seu­raa­mi­nen on mo­nel­le kris­ti­tyl­le tut­tua tä­nä­kin pää­si­äi­se­nä. Va­paa ja tur­val­li­nen us­ko on saat­ta­nut jou­tua saar­re­tuk­si mo­nes­ta eri suun­nas­ta. Ris­tin pai­no on osa kris­ti­tyn va­el­lus­ta. On kui­ten­kin hyvä muis­taa elä­män ih­meel­li­nen kään­tei­syys ja koh­ta­loi­hin kät­ket­ty siu­naus.

Pää­si­äi­sen laa­ja ko­ko­nai­suus

Elä­män­koh­ta­loi­den edes­sä on loh­dut­ta­vaa muis­taa pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mien laa­ja ko­ko­nai­suus. En­sin on ol­tu yh­des­sä ja tul­tu juh­li­maan yh­teis­tä pää­si­äi­sa­te­ri­aa. Tun­nel­ma on ol­lut var­mas­ti aluk­si juh­la­va ja iloi­nen.

Raa­mat­tu ker­too, et­tä ylä­ker­ran huo­nees­sa vie­tet­ty juh­la-ate­ria si­säl­si jo traa­gi­sia piir­tei­tä Jee­suk­sen sa­no­es­sa: ”Yk­si teis­tä ka­val­taa mi­nut” (Mark.14:18). Lä­hei­sen saat­to­mie­hen ja vel­jen us­kos­ta luo­pu­mi­ses­ta il­moit­ta­mi­nen kos­ket­ti jo­kais­ta huo­nees­sa oli­jaa. Sie­lun­vi­hol­li­nen oli saa­nut voi­ton.

Ei­kä täs­sä vie­lä kaik­ki: ”Ot­ta­kaa ja syö­kää, tämä on mi­nun ruu­mii­ni” (Mark.14:22). On­ko tot­ta, et­tä hä­net­kin, opet­ta­jam­me ja esi­ku­vam­me, ote­taan pois? Mitä muu­ta nämä sa­nat voi­si­vat­kaan mer­ki­tä?

Lo­puk­si Jee­sus en­nus­ti myös kaik­kien ope­tus­las­ten­sa luo­pu­mi­sen. Ku­kaan ei ol­lut­kaan tois­ta kum­mem­pi: ”Te kaik­ki luo­vut­te mi­nus­ta” (Mark. 14:27).

Ate­ri­al­la koh­ta­si­vat kak­si maa­il­maa: hai­keus ja ilo, mut­ta myös me­ne­tyk­sen tuo­ma pai­no­las­ti ja suru. Tun­tei­den puo­les­ta ti­lan­ne voi­si ol­la ke­nen ta­han­sa us­ko­vai­sen elä­mäs­tä.

Roh­kein­kin luo­pui

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen voi koh­da­ta elä­män­sä ar­jes­sa sa­man­lai­sia tun­to­ja kuin ope­tus­lap­set yöl­lä Get­se­ma­nen puu­tar­has­sa. Vä­syt­tää, tu­lee nu­kah­te­lu­ja­kin, mut­ta sy­vem­pi toi­vo on sil­ti ole­mas­sa. Tuo­na­kin yö­nä Jee­sus val­voi vä­sy­nei­den ope­tus­las­ten­sa puo­les­ta. Hel­lun­tai­na hän vuo­dat­ti Py­hän Hen­ken­sä puo­lus­ta­maan us­ko­vais­ta.

Get­se­ma­nes­sa Jee­sus otet­tiin kiin­ni. Roh­kein­kin ope­tus­lap­sis­ta luo­pui, kun kuk­ko lau­loi. Syn­ti pai­noi, mut­ta yön jäl­keen tuli aa­mu. Elä­mä vei tuol­loin­kin ope­tus­lap­sia eteen­päin; tu­li­vat uu­det päi­vät ja vai­heet. Vir­si­ru­noi­li­ja lau­laa kau­niis­ti: ”Au­rin­kom­me ylös­nou­si, pais­taa voit­to­vuo­rel­la. Läm­min valo siel­tä lois­taa, su­rut, mur­heet ha­jot­taa.” (Vk. 105:1)

Mur­he kään­tyy ilok­si

Tä­nä­kin päi­vä­nä us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa ko­kea pää­si­äi­sen tuo­maa elä­män kään­tei­syyt­tä. Aluk­si on mur­he omas­ta koh­ta­los­ta, syn­ti­syy­des­tä, jol­la­kin eh­kä kuo­le­man­kin suru. Lä­hei­sen ih­mi­sen us­kos­sa vä­sy­mi­nen on voi­nut kos­ket­taa.

On su­rua syn­nis­tä ja sen tuo­mis­ta haa­vois­ta, mut­ta edes­sä on kui­ten­kin ris­tin­kuo­le­man kaut­ta saa­tu voit­to. Syn­nit saa tä­nään­kin us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä yk­sin Ju­ma­lan ar­mos­ta Kris­tuk­sen an­si­on täh­den.

Pyhä Hen­ki loh­dut­taa us­ko­vais­ta. On­ko ih­meel­li­sem­pää pää­si­äis­tä ole­mas­sa­kaan kuin evan­ke­liu­min tuo­ma sy­dä­men rau­ha. ”Ar­mon Hen­ki täyt­tää mie­let, mur­heel­li­set ilol­la. Rau­han ty­ven, puh­das il­ma, Jee­suk­ses­ta vir­tai­lee. Epäi­lys­ten al­ta nou­see köy­hä sie­lu kiit­tä­mään. Ikä­vöit­sen tääl­tä pääs­tä ko­ti­maa­han ikui­seen.”(Vk. 105:4)

Sam­po Luuk­ko­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 16.4.2014.