Mik­ko Pi­si­lä

Kun Juu­dan val­tio ja sen pää­kau­pun­ki Je­ru­sa­lem temp­pe­lei­neen oli tu­hot­tu, jäl­jel­le jää­nyt kan­sa oli epä­toi­von val­las­sa (Hes. 37:11). Tuho oli syn­nin seu­raus­ta ja Ju­ma­lan ran­gais­tus, jos­ta Her­ran pro­fee­tat oli­vat va­roit­ta­neet (Jes. 5:24–25). Täs­sä ti­lan­tees­sa pro­fee­tat sai­vat vä­li­tet­tä­väk­si uu­den vies­tin: ”Loh­dut­ta­kaa, loh­dut­ta­kaa mi­nun kan­saa­ni, sa­noo tei­dän Ju­ma­lan­ne (Jes. 40:1)”.

Ju­ma­la ei ol­lut hy­län­nyt pak­ko­siir­to­lai­suu­teen jou­tu­nut­ta kan­saan­sa. Se oli läk­syn­sä op­pi­nut, ja nyt sen oli ai­ka saa­da loh­du­tus­ta: ”En minä ikui­ses­ti ole tei­hin vi­has­tu­nut en­kä lo­put­to­miin tei­tä syy­tä. Jos niin te­ki­sin, tei­dän voi­man­ne her­po­ai­si ei­kä yk­si­kään luo­duis­ta­ni kes­täi­si mi­nun edes­sä­ni. Het­kek­si minä vi­has­tuin tä­hän syn­ti­seen kan­saan, löin sitä ja kään­sin vi­has­sa­ni kas­vo­ni pois. Har­hau­tu­nee­na se kul­ki omien ha­lu­jen­sa tei­tä. Ne tiet minä olen näh­nyt. Mut­ta nyt tah­don pa­ran­taa tä­män kan­san, joh­taa sen as­ke­lia, tah­don an­taa sil­le loh­du­tuk­sen. Sen su­re­vien huu­lil­le minä an­nan ylis­tyk­sen he­del­män. Minä an­nan rau­han, rau­han lä­hel­le ja kau­as – sa­noo Her­ra – ja minä pa­ran­nan hei­dät.” (Jes. 57:16–18.)

Rau­ha las­keu­tui Juu­daan, ja kan­san as­ke­leet kul­ki­vat pak­ko­siir­to­lai­suu­des­ta ta­kai­sin omaan maa­han. Je­ru­sa­le­min temp­pe­li ra­ken­net­tiin uu­del­leen, ja sen pi­hoil­la kai­kui ylis­tys­lau­lu. Kui­ten­kin evan­ke­lis­ta Luu­kas ker­too Je­ru­sa­le­mis­sa elä­nees­tä Si­me­on-ni­mi­ses­tä mie­hes­tä, et­tä hän ”odot­ti Is­ra­e­lil­le lu­vat­tua loh­du­tus­ta” (Luuk. 2:25). Vaik­ka pak­ko­siir­to­lai­suu­den ajas­ta oli ku­lu­nut vuo­si­sa­to­ja ja moni asia oli pa­rem­min kuin sil­loin, jo­tain vie­lä puut­tui. Kun Si­me­on sai temp­pe­lin pi­hal­la sy­liin­sä Jee­sus-lap­sen, hän näki Ju­ma­lan kan­san odo­tuk­sen täyt­ty­neen (Luuk. 2:28–32).

Jee­sus-lap­ses­ta kas­voi ju­lis­ta­ja, joka lu­pa­si mur­heel­li­sil­le loh­du­tuk­sen (Matt. 5:4). Hä­nen ope­tuk­seen­sa si­säl­tyi usein loh­dut­ta­va ke­ho­tus: ”Äl­kää pe­lät­kö” (Matt. 17:7). Hä­neen luok­seen ke­rään­tyi jou­koit­tain kär­si­viä ih­mi­siä, jot­ka löy­si­vät loh­dun ja tur­van (Matt. 4:23–25). Hä­nel­lä oli loh­dut­ta­va vies­ti niil­le, jot­ka pel­kä­si­vät syn­nin seu­rauk­sia ja Ju­ma­lan ran­gais­tus­ta: ”Ole roh­ke­al­la mie­lel­lä, poi­ka­ni, si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si” (Matt. 9:2). Näis­sä sa­nois­sa oli voi­ma, joka sai ih­mi­set ylis­tä­mään Ju­ma­laa (Matt. 9:8).

En­nen kuin Ih­mi­sen Poi­ka ko­ro­tet­tiin, hän pu­hui omil­leen roh­kai­se­vas­ti. Vaik­ka hän oli läh­dös­sä Isän luo, he ei­vät jäi­si yk­sin. Hän lu­pa­si heil­le Py­hän Hen­gen loh­dut­ta­jak­si ja puo­lus­ta­jak­si (Joh. 14:16–17). Näin py­syi­si voi­mas­sa Je­sa­jan kir­jan lu­paus: ”Kor­kea ja yl­häi­nen, hän, joka py­syy ikui­ses­ti, jon­ka nimi on Pyhä, sa­noo näin: – Minä asun kor­keu­des­sa ja py­hyy­des­sä, mut­ta minä asun myös mur­tu­nei­den ja nöy­rien luo­na. Minä vir­voi­tan mur­tu­nei­den hen­gen ja he­rä­tän eloon nöy­rien sy­dä­men.” (Jes. 57:15.)

Py­hän Hen­gen saar­na­vir­ka kir­kas­taa yhä tai­vaal­li­sen Isän rak­kaut­ta hä­nen Poi­kan­sa evan­ke­liu­mis­sa (2. Kor. 3–4). Kun nöy­rä, mur­tu­nut ja tap­pi­ol­le jou­tu­nut ih­mi­nen ot­taa vas­taan tä­män ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­nan, hän saa le­vä­tä Ju­ma­lan hy­vyy­des­sä. Hä­nen sy­dä­men­sä kiit­tää ”kai­ken loh­du­tuk­sen Ju­ma­laa”, jon­ka voi­ma tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa (2. Kor. 1:3, 12:9). Hän an­taa omil­leen ikui­sen loh­dun ja pyyh­kii kaik­ki kyy­ne­leet hei­dän sil­mis­tään (Ilm. 7:17).