”äi­ti ra­kas, mi­nul­la on hir­veä ikä­vä si­nua, vaik­ka tä­nään pu­huim­me­kin pu­he­li­mes­sa. Nyt tääl­lä kau­ka­na vas­ta oi­kein ym­mär­rän, mi­ten tär­keä sinä olet mi­nul­le ja mi­ten iha­na ja ra­kas per­he mi­nul­la on.” Vie­raas­sa maas­sa ja kau­ka­na omas­ta per­hees­tä ole­va tyt­tö kir­joit­ti näin tun­te­muk­si­aan. Vä­li­mat­ka ja har­va yh­tey­den­pi­to­mah­dol­li­suus li­sä­si­vät ikä­vää ja sa­mal­la osoit­ti­vat, mi­ten ra­kas oma äi­ti oli ja mi­ten tär­ke­äl­tä tun­tui­kaan nyt oma per­he. Eh­kä­pä moni meis­tä on ko­ke­nut sa­maa. Jo­kin vai­he elä­mäs­sä on eri­tyi­sel­lä ta­val­la nos­ta­nut esil­le omien lä­heis­ten ih­mis­ten tär­key­den.

Paa­va­li kir­joit­ti efe­so­lai­sil­le Ju­ma­lan per­hees­tä. Kir­jeen vas­taa­not­ta­jia hän saat­toi roh­kais­ta ja muis­tut­taa: Te et­te siis enää ole vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia. Te kuu­lut­te Ju­ma­lan per­hee­seen, sii­hen per­hee­seen, jo­hon py­hät kuu­lu­vat. Tämä per­he elää tääl­lä maa­il­mas­sa, mut­ta sa­man per­heen jä­se­niä ovat myös ne, jot­ka ovat jo siir­ty­neet ajas­ta ikui­suu­teen. Ai­kai­sem­min Efe­so­lais­kir­jeen vas­taa­not­ta­jat oli­vat ol­leet tä­män per­heyh­tey­den ul­ko­puo­lel­la. Apos­to­lit oli­vat vä­lit­tä­neet heil­le kut­sua Ju­ma­lan per­hee­seen. Ju­ma­la oli aut­ta­nut hei­tä ot­ta­maan kut­sun vas­taan, ja hei­dät oli lii­tet­ty jä­se­nik­si Ju­ma­lan per­hee­seen.

Olet­ko sinä Ju­ma­lan per­heen jä­sen?

Olet­ko sinä kivi Ju­ma­lan ra­ken­nuk­ses­sa, jon­ka kul­ma­ki­ve­nä on it­se Jee­sus Kris­tus? Jos et ole, niin Ju­ma­la kut­suu si­nua per­heen­sä jä­se­nek­si. Kut­sun tuo­ji­na ovat Ju­ma­lan per­heen jä­se­net, en­nen us­ko­neet. Paa­va­lin ta­voin kut­sun tuo­jat sa­no­vat: ”An­ta­kaa so­vit­taa it­sen­ne Ju­ma­lan kans­sa”. Ota tämä kut­su vas­taan. Kut­sun vas­taa­not­ta­mi­sel­la on suu­ri lu­paus: ”Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen”, kir­joit­taa Jo­han­nes evan­ke­liu­mis­saan (1:12).

Ju­ma­lan per­heen jä­se­nyys on Hen­gen yh­teyt­tä. Ju­ma­lan Hen­ki to­dis­taa lap­si­oi­keu­des­ta. Rak­kaus yh­dis­tää sa­man per­heen jä­se­net toi­siin­sa. Sil­mät avau­tu­vat nä­ke­mään tai­vaan val­ta­kun­nan sa­lai­suuk­sia. Yk­si suu­rim­mis­ta sa­lai­suuk­sis­ta on se, et­tä ylös­nous­sut Kris­tus is­tuu ar­mo­is­tui­mel­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kes­kel­lä. Hän on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ku­nin­gas.

On­ko Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta si­nul­le ra­kas?

Ju­ma­lan per­heen jä­se­nel­le äi­ti, Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta, nä­kyy rak­kaa­na. Sil­loin, jos jou­dum­me ole­maan yk­sin tai muu­ten eros­sa Ju­ma­lan per­hees­tä, ko­em­me eri­tyi­sel­lä ta­val­la ikä­vää ja kai­paus­ta. Sy­dä­mes­sä saat­taa ol­la sa­mat tun­not kuin maal­lis­ta äi­tiä ja ko­tia ikä­vöi­väl­lä nuo­rel­la. On­ko si­nul­le Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta ra­kas? On­ko se kau­nis, niin kuin mor­si­an, joka on val­mis­tet­tu häi­tä var­ten?

Vie­raal­la maal­la mat­kaa te­ke­väl­lä Ju­ma­lan per­heel­lä on ikä­vä myös oi­ke­aan ko­tiin, Isän luok­se tai­vaa­seen. Ko­et­te­le­muk­set, maa­il­man kyl­myys ja oman tur­mel­tu­neen osan kiu­sauk­set li­sää­vät muu­ka­lai­suu­den tun­tua. Toi­si­aan hy­väs­tel­les­sä us­ko­vai­set ovat­kin kaut­ta ai­ko­jen sa­no­neet tä­hän ta­paan: ”Jos em­me tääl­lä enää ta­paa, ta­paam­me tai­vaas­sa”. Olem­me mat­kal­la Isän ko­tiin, suu­reen hää­juh­laan. Siel­lä on kool­la ker­ran koko Ju­ma­lan per­he. ”Tä­män jäl­keen näin suu­ren kan­san­jou­kon, niin suu­ren, et­tei ku­kaan ky­en­nyt sitä las­ke­maan. Sii­nä oli ih­mi­siä kai­kis­ta mais­ta, kai­kis­ta kan­sois­ta ja hei­mois­ta, ja he pu­hui­vat kaik­kia kie­liä. He sei­soi­vat val­tais­tui­men ja Ka­rit­san edes­sä yl­lään val­ke­at vaat­teet ja kä­des­sään pal­mu­nok­sa.” (Ilm. 7:9.)

Teks­ti: Mik­ko Käl­kä­jä

Kuva: Mar­ket­ta Lu­mi­jär­vi

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 16.7.2014.