Ke­vääl­lä vie­te­tään pal­jon val­mis­tu­jai­sia ja yli­op­pi­las­juh­lia. Näis­sä juh­lis­sa iloi­set suun­ni­tel­mat ja haa­veet tu­le­vai­suu­des­ta ovat voi­mak­kaas­ti läs­nä. Toi­saal­ta ke­vää­seen liit­tyy myös jän­ni­tys ja pel­ko. On ai­ka ha­kea jat­ko-opin­toi­hin tai töi­hin val­mis­tu­mi­sen jäl­keen. Pää­sen­kö opis­ke­le­maan tai töi­hin oi­ke­al­le alal­le ja mikä lo­pul­ta on se oi­kea ala?

En­tä kun elä­mä ei me­ne­kään niin kuin it­se oli­si toi­vo­nut? Kun opis­ke­lu­paik­kaa ei tul­lut­kaan tai jou­tuu muun eh­kä vie­lä kä­sit­tä­mät­tö­mäm­män vas­toin­käy­mi­sen eteen. Je­re­mi­an kir­jas­sa pro­feet­ta loh­dut­taa pak­ko­siir­to­lai­suu­teen jou­tu­nei­ta Is­ra­e­lin kan­san jä­se­niä: ”Mi­nul­la on omat suun­ni­tel­ma­ni tei­tä var­ten, sa­noo Her­ra. Mi­nun aja­tuk­se­ni ovat rau­han ei­vät­kä tu­hon aja­tuk­sia: minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.” (Jer. 29:11.) Voi­ko tä­hän luot­taa?

Ny­ky­ai­ka­na ko­ros­tuu eri­tyi­ses­ti yk­si­löl­li­syys ja va­lin­nan­va­paus. Ih­mi­nen on it­se oman elä­män­sä ai­noa hal­lit­si­ja ja kai­ken mit­ta. Tä­män seu­rauk­se­na on syn­ty­nyt har­ha­ku­va, et­tä voi it­se vai­kut­taa kaik­keen. Täy­tyy pär­jä­tä omil­laan, ei­kä Ju­ma­laan voi, tar­vit­se ei­kä kan­na­ta luot­taa kai­ken hy­vän an­ta­ja­na, siu­naa­ja­na ja elä­män joh­dat­ta­ja­na.

Kun luot­ta­mus kaik­ki­val­ti­aa­seen Ju­ma­laan lop­puu, ih­mi­ses­tä tu­lee oman elä­män­sä val­ti­as. Täl­löin hän pyr­kii hal­lit­se­maan elä­män­sä pie­nim­män­kin yk­si­tyis­koh­dan, ei­kä an­na ti­laa Ju­ma­lan suun­ni­tel­mil­le. Ih­mi­nen, joka jou­tuu luot­ta­maan pel­käs­tään omaan ky­vyk­kyy­teen­sä, ei­kä voi tur­va­ta Ju­ma­lan huo­len­pi­toon, voi al­kaa pe­lä­tä elä­mis­tä. Sil­loin isot muu­tok­set ja rat­kai­sut elä­mäs­sä tun­tu­vat ah­dis­ta­vil­ta ja pe­lot­ta­vil­ta. Lo­pul­ta asi­oil­ta hä­vi­ä­vät mit­ta­suh­teet, ja pie­net­kin elä­män­rat­kai­sut saat­ta­vat tun­tua ylit­se­pää­se­mät­tö­mil­tä.

Kun luot­ta­mus Ju­ma­laan on ka­dok­sis­sa, puut­tuu myös pää­mää­rä. Elä­män val­taa tyh­jyys ja pää­mää­rät­tö­myys, ja pe­rus­tak­si voi muo­dos­tua yk­si­lön omien ha­lu­jen to­teut­ta­mi­nen ja viih­teen ku­lut­ta­mi­nen.

Suun­ni­tel­mien ka­riu­tu­mi­nen tai epä­on­nis­tu­mi­nen voi­vat lu­his­taa koko elä­män. Toi­saal­ta ne voi­vat ol­la al­ku uu­del­le. Elä­män lu­his­tu­mi­nen pa­kot­taa ih­mi­sen miet­ti­mään uu­des­taan elä­mään­sä ja sen suun­taa. Elän­kö minä oi­kein, ovat­ko mi­nun elä­mä­ni ar­vot koh­dal­laan?

Ju­ma­la voi py­säyt­tää voi­mak­kaal­la kä­del­lään. Sil­loin ih­mi­nen voi he­rä­tä et­si­mään ka­dot­ta­maan­sa Ju­ma­laa. Ju­ma­la lu­paa, et­tä ”koko sy­dä­mes­tän­ne te mi­nua et­sit­te, ja minä an­nan tei­dän löy­tää it­se­ni” (Jer. 29:13–14).

Kun ih­mi­nen koko sy­dä­mes­tään et­sii Ju­ma­laa, hän aset­tuu pal­jaa­na Ju­ma­lan eteen ja on re­hel­li­nen it­sel­leen. Hän tun­nus­taa tur­vau­tu­neen­sa ai­no­as­taan it­seen­sä ja unoh­ta­neen­sa Ju­ma­lan. Syn­tyy kai­puu Ju­ma­lan luot­ta­muk­seen ja rau­haan. Ju­ma­la myös lu­paa, et­tä ”jos kään­nyt­te ja py­syt­te le­vol­li­si­na, te pe­las­tut­te, hil­jai­nen luot­ta­mus on tei­dän voi­man­ne” (Jes. 30:15).

Sy­dä­men us­ko on lo­pul­ta oman avut­to­muu­den tun­nus­ta­mis­ta ja täy­del­lis­tä luot­ta­mis­ta kaik­ki­val­ti­aa­seen Ju­ma­laan ja hä­nen ar­moon­sa Kris­tuk­ses­sa, jota Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta Py­hän Hen­gen voi­mas­ta ju­lis­te­taan. Us­ko­es­saan voi myös tur­val­li­ses­ti luot­taa, et­tä Ju­ma­lan aja­tuk­set ovat rau­han ei­vät­kä tu­hon aja­tuk­sia: hän an­taa meil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.

Teks­ti: Ant­ti Koi­vis­to

Ku­vi­tus­ku­va: Eve­lii­na Sauk­ko

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 22.5.2019