Ju­ha­ni Ala­ran­ta

Ker­ro­taan, et­tä äi­ti ja kuu­si­vuo­ti­as poi­ka pa­la­si­vat kir­kos­ta pit­kä­nä­per­jan­tai­na. Lap­si ky­se­li äi­dil­tään, on­ko sama Jee­sus, joka oli jou­lu­na sei­mes­sä hei­nien pääl­lä, nyt ris­tin pääl­lä. Las­ta oli jär­kyt­tä­nyt se, et­tä se Jee­sus otet­tiin kiin­ni ja et­tä hän it­ki puu­tar­has­sa, so­ti­laat löi­vät hä­net nau­loil­la ris­til­le ja hän tun­si ki­pua, huu­si isää ja it­ki. Äi­ti va­kuut­ti lap­sel­le, et­tä se on sama Jee­sus.

Erääs­sä toi­ses­sa per­hees­sä lap­sis­ta van­hin oli kuul­lut päi­vä­ker­hos­sa opet­ta­jan se­los­tuk­sen sa­mas­ta ta­pah­tu­mas­ta. Kun hän tuli ko­tiin, hän ker­toi nuo­rem­mil­le si­sa­ruk­sil­leen, mis­tä ker­hos­sa oli pu­hut­tu.

Lo­puk­si hän oli to­me­ras­ti to­den­nut: ”Se ei ole ta­ri­na. Se on asia.” Lap­sen us­kol­la hän oli val­mis vah­vis­ta­maan, et­tä se oli ta­pah­tu­nut to­si­a­sia.

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja on ot­ta­nut Jee­suk­sen uh­ri­kuo­le­maa ku­vaa­maan Van­han tes­ta­men­tin uh­ri­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen. Sii­nä yli­pap­pien tuli uh­ra­ta Ju­ma­lal­le en­sin omien syn­tien­sä puo­les­ta ja sen jäl­keen koko kan­san syn­tien puo­les­ta. Pa­pit­kin oli­vat ih­mi­siä. Hei­tä koh­ta­si kuo­le­ma ku­ten mui­ta­kin. Ti­lal­le tuli uu­sia pap­pe­ja, jot­ka jat­koi­vat pe­rin­tei­tä Ju­ma­lan sää­dös­ten mu­kaan.

Jee­sus oli eri­lai­nen yli­pap­pi. Hä­nes­tä sa­man kir­jeen kir­joit­ta­ja oli to­den­nut: ”Kos­ka meil­lä siis on suu­ri yli­pap­pi, joka on kul­ke­nut läpi tai­vai­den, Jee­sus, Ju­ma­lan Poi­ka, py­sy­kääm­me täs­sä tun­nus­tuk­ses­sa. Mei­dän yli­pap­pim­me­han jos ku­kaan ky­ke­nee ym­mär­tä­mään va­ja­vuuk­si­am­me, sil­lä hän­tä on ko­e­tel­tu kai­kes­sa sa­mal­la ta­voin kuin mei­tä­kin ko­e­tel­laan, hän vain ei lan­gen­nut syn­tiin.” (Hepr. 4:14–15.)

Jee­sus oli ”pyhä, vi­a­ton ja tah­ra­ton” (Hepr. 7:26). Hä­net oli ero­tet­tu syn­ti­sis­tä ja ko­ro­tet­tu tai­vai­ta kor­ke­am­mal­le. Sik­si hä­nen ei tar­vin­nut uh­ra­ta omien syn­tien­sä so­vit­ta­mi­sek­si. Pro­feet­ta Je­sa­ja oli en­nus­ta­nut: ”Hän an­toi it­sen­sä kuo­le­mal­le alt­tiik­si ja hä­net lu­et­tiin ri­kol­lis­ten jouk­koon. Hän ot­ti kan­taak­seen mo­nien syn­nit, hän pyy­si pa­han­te­ki­jöil­leen ar­moa." (Jes. 53:12.)

Näin to­teu­tui Ju­ma­lan jo pa­ra­tii­sis­sa an­ta­ma lu­paus Mes­si­aas­ta, joka tu­li­si maan pääl­le is­ke­mään murs­kak­si käär­meen pään eli voit­ta­maan sie­lun­vi­hol­li­sen val­lan (1. Moos. 3:15). Je­sa­ja oli myös en­nus­ta­nut: ”Mut­ta Her­ra pani mei­dän kaik­kien syn­ti­ve­lan hä­nen kan­net­ta­vak­seen. Hän­tä pii­nat­tiin, ja hän alis­tui sii­hen, ei hän suu­tan­sa avan­nut.” (Jes. 53:6–7.)

Ju­ma­lan Po­jan an­ta­mas­sa uh­ris­sa ko­ros­tuu sen ai­nut­ker­tai­suus. Hep­re­a­lais­kir­je käyt­tää sa­naa ”ker­ta­kaik­ki­nen”. Se esiin­tyy use­as­sa eri ja­kees­sa (4:27, 9:12 ja 10:10).

Uu­sim­paan raa­ma­tun­kään­nök­seen on otet­tu sana ”ai­nut­ker­tai­nen”, joka myös ku­vaa Jee­suk­sen uh­rin ai­nut­laa­tui­suut­ta. Se poik­ke­si ai­van oleel­li­ses­ti Van­han tes­ta­men­tin uh­reis­ta.

Kei­jo Nis­si­lä on kir­jas­saan Kat­so­kaam­me us­kon al­ka­jaan ja täyt­tä­jään (2015) to­den­nut sen mer­kit­se­vän, et­tä Jee­suk­seen us­ko­vat "ei­vät tar­vit­se enää mi­tään muu­ta uh­ria”. Niin täy­del­li­nen on Jee­suk­sen an­ta­ma uh­ri.