Seu­rois­sa usein täh­den­ne­tään sitä, mik­si kan­nat­taa kil­voi­tel­la Ju­ma­lan lap­se­na. Syy on se, et­tä us­kon kaut­ta pe­ri­tään ian­kaik­ki­nen elä­mä tai­vaas­sa.

Us­ko tuo mu­ka­naan ajal­li­sen­kin elä­män siu­nauk­sen, mut­ta en­si si­jas­sa us­ko an­taa elä­vän toi­von pää­sys­tä Kris­tuk­sen luok­se tai­vaan kun­ni­aan. Apos­to­li ni­mit­tää sitä kirk­kau­den toi­vok­si. Paa­va­li sa­noo va­kuut­ta­vas­ti it­ses­tään ja us­ko­nys­tä­vis­tään: ”Me tie­däm­me, et­tä vaik­ka tämä mei­dän maal­li­nen ma­jam­me ha­jo­te­taan­kin maa­han, meil­lä on asu­mus Ju­ma­lal­ta, ian­kaik­ki­nen maja tai­vais­sa, joka ei ole kä­sin teh­ty” (2. Kor. 5:1).

Us­ko tuo loh­tua

Olen usein ko­ke­nut us­ko­vai­sen ih­mi­sen, eri­to­ten nuo­ren, hau­ta­jai­sis­sa, kuin­ka us­ko tuo sy­vän loh­du­tuk­sen. Näis­sä ti­lan­teis­sa us­ko vah­vis­tuu ja Ju­ma­lan lap­seu­den ar­vo ko­ros­tuu.

Maa­il­mas­ta on läh­det­tä­vä tyh­jä­nä: mi­tään, mitä tääl­lä omis­ti, kun­ni­aa ja mai­net­ta myö­ten, ei saa mu­kaan. Elä­vä us­ko kan­taa ajan ra­jan tuol­le puo­len. Sen lu­paus an­taa jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­von us­kos­sa nuk­ku­nei­den kans­sa. Kris­tuk­sen­kin, lu­nas­ta­jan ja Va­pah­ta­jan, saa näh­dä kas­vois­ta kas­voi­hin.

Us­kon lah­ja saa­daan ar­mos­ta

Us­ko ja sen kaut­ta Ju­ma­lal­le kel­paa­vai­suus eli van­hurs­kaus ovat lah­jois­ta suu­rim­pia. Ne saa­daan ar­mos­ta. Kun Mart­ti Lut­he­ril­le avau­tui us­kon aar­re, hän to­te­si, et­tä van­hurs­kaut­ta ei saa­da ra­hal­la, ei hy­vil­lä te­oil­la ei­kä mil­lään ih­mi­sen an­si­oil­la.

Ju­ma­la lah­joit­taa van­hurs­kau­den Kris­tuk­seen us­ko­mi­sen kaut­ta. Kris­tuk­sen lu­nas­tus­te­ko on ai­noa riit­tä­vä mak­su syn­neis­tä. Ih­mis­tä ei ole lu­nas­tet­tu syn­nin, kuo­le­man ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­las­ta kul­lal­la ei­kä ho­pe­al­la vaan Kris­tuk­sen kal­liil­la ve­rel­lä. Us­kon­van­hurs­kau­den pe­ri­aa­te on: ih­mi­nen tu­lee van­hurs­kaak­si ”yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den.”

Us­ko­vai­sen toi­vo ei ole tur­ha

Kun apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti Roo­man us­ko­vai­sil­le kir­jeen, hän pu­hui ko­et­te­le­muk­sis­ta, ah­dis­tuk­sis­ta ja vai­vois­ta. Hän ei puhu ajal­li­sen elä­män ko­et­te­le­muk­sis­ta, vaan us­kon ja sen tun­nus­ta­mi­sen tuo­mis­ta vai­vois­ta.

Hän kui­ten­kin kir­joit­ti us­ko­vais­ten jopa rie­muit­se­van ah­din­gos­ta tie­tä­es­sään sen saa­van ai­kaan kes­tä­vyyt­tä. ”Kes­tä­vyys aut­taa sel­viy­ty­mään ko­e­tuk­ses­ta ja ko­e­tuk­ses­ta sel­viy­ty­mi­nen an­taa toi­voa. Ei­kä toi­vo ole tur­ha, sil­lä Ju­ma­la on vuo­dat­ta­nut rak­kau­ten­sa mei­dän sy­dä­miim­me an­ta­mal­la meil­le Py­hän Hen­gen.” (Room. 5:3–5.)

Us­kon rin­nal­la muu kal­pe­nee

Täs­sä maa­il­mas­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja sen kan­sa­lai­suus ei­vät ole ko­vin kor­ke­as­sa kurs­sis­sa. Us­kon tun­nus­ta­mi­nen voi tuo­da vai­vo­ja ja ah­dis­tus­ta­kin.

Apos­to­li sa­noo rie­muit­se­mi­sen ai­heek­si us­koon liit­ty­vät vai­vat. Ei­vät­kö ne päin­vas­toin usein ai­heu­ta mur­het­ta, voi­mat­to­muut­ta ja vä­sy­mys­tä? Ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä us­kon lah­jan suu­ruus saat­taa unoh­tua.

Paa­va­lin pu­heen taus­ta­na on­kin us­kon lah­jan mer­ki­tys. Kun ih­mi­nen on löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, saa­nut kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si ja rau­han ja kirk­kau­den toi­von sy­dä­meen­sä, kaik­ki kal­pe­nee sen rin­nal­la. ”Minä päät­te­len, et­tei­vät ny­kyi­sen ajan kär­si­myk­set ole mi­tään sen kirk­kau­den rin­nal­la, joka vie­lä on il­mes­ty­vä ja tu­le­va osak­sem­me” (Room. 8:18).

Ju­ma­lan lap­sen oi­kea isän­maa on tai­vaas­sa. Tääl­lä hän on vie­ras ja muu­ka­lai­nen us­kon­sa täh­den. Tä­män muis­ta­en ol­kaam­me kil­voi­tuk­ses­sam­me kär­si­väl­li­siä odot­ta­es­sam­me toi­von täyt­ty­mis­tä.

Ai­mo Hau­ta­mä­ki

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 29.3.2017