Erää­nä hel­mi­kuun lau­an­tai­na is­tuin sai­raa­las­sa hy­vän ys­tä­vän vuo­teen vie­res­sä. Sai­raal­la ei ol­lut enää pit­käs­ti mat­kaa tääl­lä ajas­sa. Hän oli lä­het­tä­nyt ly­hy­en teks­ti­vies­tin ja pyy­tä­nyt käy­mään. Vies­tin lo­pus­sa luki: ”Pi­ka­ri mu­kaan!”

Olin lau­la­nut en­sin Sii­o­nin lau­lus­ta: ”Ei siel­lä huo­let saa­vu­ta, ei vir­ta kyy­nel­ten. On voi­tet­tu jo kuo­le­ma, on elo ikui­nen.” (SL 286:2.) Eh­tool­li­nen oli nau­tit­tu. Tuo mi­nua nuo­rem­pi mies is­tui rau­hal­li­se­na ja le­vol­li­se­na vuo­teel­laan. Va­ka­va sai­raus ei juu­ri nä­ky­nyt pääl­le­päin. Hen­gi­tys oli vai­ke­aa.

Hy­väs­tel­les­sä­ni kym­me­nien vuo­sien ajal­ta tut­tua ys­tä­vää mi­nun oli vai­kea kät­keä lii­ku­tus­ta­ni. Tie­sin, et­tä tämä oli­si vii­mei­nen ta­paa­mi­sem­me tääl­lä. Aje­lin ko­tiin su­mui­sin sil­min. On­nek­si mat­ka oli mel­ko pit­kä. Rei­lun vuo­ro­kau­den ku­lut­tua to­teu­tui­vat tuon lau­lun sa­nat.

Pari viik­koa myö­hem­min lau­an­tai-il­ta­na tuli vies­ti, et­tä eräs lap­sen­lap­sem­me oli jou­tu­nut yl­lät­tä­en sai­raa­laan. Em­me voi­neet muu­ta kuin ase­tel­la sor­mi­am­me ris­tiin. Val­mis­te­lin aa­muk­si kirk­ko­saar­naa. Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ker­rot­tiin äi­dis­tä, joka ane­li hel­lit­tä­mät­tö­mäs­ti Jee­suk­sel­ta apua, kos­ka hä­nen tyt­tä­ren­sä oli sai­raa­na.

Pit­kin yö­tä he­räi­lin sa­maan tus­kai­seen huo­leen, mi­ten se poi­ka siel­lä sai­raa­las­sa sel­vi­ää. Mie­tin myös omaa sel­vi­ä­mis­tä­ni aa­mu­kir­kos­sa. Voi­sin­ko mi­nä­kin huu­taa kes­ken saar­nan, ku­ten tuo äi­ti: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua”? En voi­si. Oli vain heik­ko luot­ta­mus sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä tie­tää ja nä­kee, kuu­lee ja aut­taa.

Hil­jai­sel­la vii­kol­la ker­ra­taan Jee­suk­sen kär­si­mys­tä ja kuo­le­maa. Eräs pu­hu­ja muis­te­li ker­ran seu­rois­sa, kuin­ka vai­ke­aa hä­nen oli ol­lut lap­se­na kuun­nel­la pu­het­ta Jee­suk­sen ris­tin ties­tä ja Gol­ga­tan ta­pah­tu­mas­ta. Pie­ni mie­li oli ky­sel­lyt, mik­si Ju­ma­la sal­li täl­lais­ta omal­le po­jal­leen. Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma tun­tui epä­oi­keu­den­mu­kai­sel­ta.

Pro­feet­ta Je­sa­jal­le Ju­ma­la oli näyt­tä­nyt se­li­tyk­sen ja vas­tauk­sen näi­hin ky­sy­myk­siin. Tuo hyl­jek­sit­ty, hal­vek­sit­tu, ih­mis­ten tor­ju­ma ki­pu­jen mies, jos­ta kaik­ki kään­si­vät kat­seen­sa pois, kan­toi­kin luo­tu­jen­sa ki­vut. Hän ot­ti omak­si taa­kak­seen sai­rau­det.

Ju­ma­la sal­li, et­tä hä­nen Poi­kan­sa kär­si ran­gais­tuk­sen, jot­ta kai­kil­la ih­mi­sil­lä oli­si rau­ha sy­dä­mes­sä, myös sil­loin, kun on kul­ke­mas­sa kuo­le­man ra­jan ylit­se. Kuo­le­man het­keä ei tar­vit­se pe­lä­tä, kun Va­pah­ta­ja on kul­ke­nut sen­kin ra­jan yli en­nen mei­tä. Vir­ren ru­noi­li­ja on asi­an il­mais­sut näin: ”Tai­vaas­sa on val­mii­na nään­ty­neel­le rau­han maja. Port­ti­na on kuo­le­ma, sii­tä kul­jit Va­pah­ta­ja. Sii­tä myös­kin mi­nua ko­tiin ker­ran ta­lu­ta.” (VK 623:6.)

Usein jo tääl­lä ajas­sa, mut­ta täy­del­li­ses­ti ker­ran ajan ra­jan tuol­la puo­lel­la, to­teu­tuu pro­feet­ta Je­sa­jan kaut­ta Ju­ma­lan an­ta­ma lu­paus: ”Ah­dis­tuk­sen­sa jäl­keen hän nä­kee va­lon, ja Ju­ma­lan tun­te­mi­nen ra­vit­see hä­net” (Jes. 53:11).

Teks­ti: Ju­ha­ni Ala­ran­ta

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.4.2019