Jee­sus oli va­el­ta­nut ope­tus­las­ten­sa kans­sa Fi­lip­pok­sen Ke­sa­re­an alu­eel­le. Mat­kal­la hän ky­se­li op­pi­lail­taan ih­mis­ten kä­si­tyk­siä hä­nes­tä. Nämä ker­toi­vat: ”Tois­ten mie­les­tä sinä olet Jo­han­nes Kas­ta­ja ja tois­ten mie­les­tä Elia.” Sit­ten Jee­sus koh­dis­ti sa­nan­sa omil­leen: ”En­tä te? Kuka minä tei­dän mie­les­tän­ne olen?” Pie­ta­ri tun­nus­ti: ”Sinä olet Mes­si­as.” Nyt Jee­sus al­koi avoi­mes­ti ker­toa, mitä hä­nel­le tu­lee ta­pah­tu­maan Je­ru­sa­le­mis­sa pää­si­äis­juh­lan ai­ka­na. Ope­tus­lap­set ei­vät ym­mär­tä­neet sa­naa­kaan, ja eri­tyi­ses­ti Pie­ta­ria Jee­sus jou­tui nuh­te­le­maan suo­rin sa­noin (Mark. 8:27–33).

Ju­ma­lan kou­lus­sa

Noin viik­koa myö­hem­min Jee­sus nou­si vuo­rel­le ru­koi­le­maan (Luuk. 9:28). Hän ot­ti mu­kaan­sa kol­me lä­hei­sin­tä ope­tus­las­taan: Pie­ta­rin, Jaa­ko­bin ja Jo­han­nek­sen. Nämä Ga­li­le­an ka­la­mie­het tun­si­vat toi­sen­sa hy­vin ja oli­vat näh­neet Mes­ta­rin­sa te­ke­miä ih­mei­tä. Vain he kol­me oli­vat pai­kal­la, kun Jee­sus pa­ran­si Pie­ta­rin ano­pin (Mark. 1:29–31) ja he­rät­ti Jai­rok­sen tyt­tä­ren kuol­leis­ta (Mark. 5:37–43).

Jee­sus tie­si kai­ken ja sik­si val­mis­ti lä­hei­siä seu­raa­ji­aan tu­le­viin teh­tä­viin. Nuo in­nok­kaat ja no­pe­at suo­ran toi­min­nan mie­het oli­vat ereh­ty­viä ja lan­kei­le­via. Kii­vas­tuk­sis­saan Se­be­deuk­sen po­jat oli­si­vat ha­lun­neet hu­kut­taa sa­ma­ri­a­lai­set ja sai­vat täs­tä ni­men ”uk­ko­sen jy­ri­nän po­jat”. Kii­ras­tors­tai-il­ta­na Get­se­ma­nen puu­tar­has­sa kaik­ki kol­me nuk­kui­vat, vaik­ka Jee­sus oli erik­seen pyy­tä­nyt hei­tä val­vo­maan ja ru­koi­le­maan. Aa­mun sa­ras­ta­es­sa Pie­ta­ri jopa kiel­si Va­pah­ta­jan­sa.

Jee­suk­sen tai­vaa­see­nas­tu­mi­sen jäl­keen näis­tä sa­mois­ta mie­his­tä tuli kui­ten­kin Je­ru­sa­le­min seu­ra­kun­nan kes­kei­siä toi­mi­joi­ta. Kir­jees­sään Pie­ta­ri ke­hot­taa Ju­ma­lan lap­sia kas­va­maan. Ei kui­ten­kaan omas­sa voi­mas­saan, vaan Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ar­mos­sa ja tun­te­mi­ses­sa (2. Piet. 3:18).

Kir­kas­tus­vuo­rel­la

Kir­kas­tus­vuo­rel­la ope­tus­lap­set ko­ki­vat ih­meel­li­siä asi­oi­ta. Jee­suk­sen ul­ko­muo­to muut­tui: hä­nen kas­von­sa lois­ti­vat kuin au­rin­ko ja vaat­teet hoh­ti­vat kä­sit­tä­mät­tö­män val­koi­si­na. Heil­le il­mes­tyi myös kak­si Van­han tes­ta­men­tin hen­ki­löä, Moo­ses ja Elia, jot­ka kes­kus­te­li­vat Jee­suk­sen kans­sa. Luuk­kaan mu­kaan he pu­hui­vat Jee­suk­sen pois­läh­dös­tä (Luuk. 9:31). Ope­tus­lap­set oli­vat pe­los­ta lä­hes sa­nat­to­mia. Pie­ta­ri so­per­te­li: ”Rab­bi, on hyvä, et­tä me olem­me tääl­lä. Teh­kääm­me tä­hän kol­me ma­jaa: si­nul­le, Moo­sek­sel­le ja Eli­al­le.” Sa­mas­sa pil­vi peit­ti Jee­suk­sen, Moo­sek­sen ja Eli­an, ja pil­ves­tä kuu­lui ää­ni: ”Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, kuul­kaa hän­tä!” Kun pil­vi oli häi­py­nyt, ope­tus­lap­set nä­ki­vät vain Jee­suk­sen.

Ih­meel­li­nen kirk­kaus, Van­han tes­ta­men­tin hen­ki­löi­den nä­ke­mi­nen ja Ju­ma­lan ää­nen kuu­le­mi­nen ta­pah­tui­vat ly­hy­es­sä het­kes­sä, mut­ta niil­lä oli ope­tus­lap­sil­le suu­ri mer­ki­tys. He sai­vat omin sil­min näh­dä ja va­ja­vai­si­na ih­mi­si­nä ko­kea Kris­tuk­sen ju­ma­lal­li­sen suu­ruu­den. Pie­ta­ri kir­joit­taa: ”Hän sai Ju­ma­lal­ta, Isäl­tä, kun­ni­an ja kirk­kau­den, kun hä­nel­le kan­tau­tui Yl­häi­sim­män Kirk­kau­den ää­ni: ´Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon minä olen miel­ty­nyt.´ Tä­män ää­nen me it­se kuu­lim­me tu­le­van tai­vaas­ta, kun olim­me hä­nen kans­saan py­häl­lä vuo­rel­la.” (2. Piet. 1:17–18.)

Kris­tuk­sen kirk­kaus

Jee­suk­sen seu­ras­sa kir­kas­tus­vuo­rel­la oli Moo­ses, jol­le Ju­ma­la oli Sii­nail­la an­ta­nut py­hän la­kin­sa. Siel­lä oli myös Elia, eräs van­han lii­ton pro­fee­tois­ta, jot­ka il­moit­ti­vat Mes­si­aan tu­le­mi­ses­ta. Yk­sin Jee­sus pys­tyi täyt­tä­mään lain vii­meis­tä piir­toa myö­ten, ja pro­feet­to­jen en­nus­tuk­set to­teu­tui­vat hä­nes­sä. Kris­tus tuli maa­il­man val­keu­dek­si, ja hä­nen kas­voil­taan sä­tei­lee Ju­ma­lan kirk­kaus (2. Kor. 4:6). Hän on edel­leen omien­sa kes­kel­lä ar­mo­au­rin­ko­na, joka va­lai­see, läm­mit­tää, var­je­lee us­ko­mas­sa ja he­rät­tää hen­gel­li­ses­ti kuol­lei­ta elä­mään.

Jee­suk­sen kirk­kaut­ta ko­e­taan hä­nen seu­ra­kun­nas­saan, kun Pyhä Hen­ki avaa Raa­ma­tun kir­joi­tuk­sia. Sa­nan kuu­los­sa ar­mah­det­tu syn­ti­nen saa ihas­tel­la ”Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min kirk­kau­des­ta sä­tei­le­vää va­loa, Kris­tuk­sen, joka on Ju­ma­lan kuva” (2. Kor. 4:4). Tääl­lä kaik­ki on kui­ten­kin va­ja­vais­ta – vas­ta kirk­kau­den tai­vaas­sa nä­em­me mil­lai­nen Her­ra on.

Teks­ti: Pek­ka Ter­vo

Kuva: Heta Ve­sa­mä­ki

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

Kir­kas­tus­sun­nun­tai: Ps. 97:1–2, 5–6, 10–11; 2. Moos. 3:9–15; Ilm. 1:9–18; Mark. 9:2–8

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 30.7.2014.