Ke­vät on koit­ta­nut: lin­nut lau­la­vat ja valo li­sään­tyy päi­vä päi­väl­tä. Maa pu­keu­tuu vih­re­ään, kun uu­si elä­mä ver­soo taas kaik­ki­al­la. Pöly nou­see pel­loil­ta, kun vil­je­li­jät muok­kaa­vat ja kyl­vä­vät maa­ta. Vil­jaa kyl­vä­es­sään he toi­vo­vat sen kas­va­van ja tuot­ta­van run­saan sa­don.

Ju­ma­lan sa­nan ju­lis­tus­ta on Raa­ma­tus­sa ver­rat­tu usein kyl­vö­työ­hön. Lä­he­tys­käs­kys­sään Jee­sus an­toi ope­tus­lap­sil­leen kyl­vä­jän teh­tä­vän: ”Men­käät siis ja opet­ta­kaat kaik­kea kan­saa, ja kas­ta­kaat hei­tä ni­meen Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen” (Matt. 28:19). Tämä teh­tä­vä kuu­luu kai­kil­le Ju­ma­lan lap­sil­le, ei vain sa­nan­pal­ve­li­joil­le.

Tätä työ­tä ei ole tar­koi­tet­tu teh­tä­väk­si ris­ti­ret­ke­läis­ten ta­paan miek­ka kä­des­sä. Miek­ka koh­taa ai­na mie­kan, ei­kä ke­tään voi pa­kot­taa us­ko­maan. Tä­hän työ­hön voi ru­koil­la oi­ke­aa miel­tä Sii­o­nin lau­lun (350:1) kir­joit­ta­jan ta­voin: ”An­na, Her­ra, herk­kä mie­li lä­hes­tyä hor­ju­vaa, to­tuu­den ja tai­don kie­li pu­hu­tel­la tor­ju­vaa.”

Al­haal­ta­päin, ru­kouk­sin kyl­vet­ty sana saat­taa osua sy­väl­le si­sim­pään, teh­dä sin­ne ti­laa, itää Ju­ma­lan voi­mal­la ja tuot­taa he­del­mä­nään us­kon. Kyl­vä­jän teh­tä­vä on kyl­vää, Ju­ma­la an­taa kas­vun.

Sa­nan­pal­ve­li­joil­le on an­net­tu ai­van eri­tyi­nen teh­tä­vä täs­sä kyl­vö­työs­sä, ja sii­nä he tun­te­vat usein heik­kout­ta ja puut­teel­li­suut­ta. Me­nin ker­ran pi­tä­mään seu­ro­ja van­hain­ko­dil­le töi­den jäl­keen ar­ki-il­ta­na, hy­vin ar­ki­sis­sa tun­te­muk­sis­sa. Tun­tui, et­tei ole mi­tään sa­not­ta­vaa ja toi­voin mie­les­sä­ni, et­tä hoi­ta­jat oli­si­vat unoh­ta­neet seu­rat ja sai­sin kään­tyä ovel­ta ta­kai­sin. Näin oli ni­mit­täin käy­nyt edel­li­sel­lä ker­ral­la.

Ei­vät ol­leet unoh­ta­neet, ja jou­duin seu­ro­jen pi­toon. Juu­ri en­nen kuin seu­ra­vä­ki aloit­ti virt­tä, pai­kal­le saa­pui vie­lä yk­si mi­nul­le tun­te­ma­ton van­hus sa­no­en: ”Ei­vät ker­to­neet, et­tä tääl­lä on seu­rat, mut­ta minä kuu­lin ja ha­lu­sin tul­la.”

Van­hus näyt­ti kuun­te­le­van tar­kas­ti koko pu­heen ajan. Pi­din pu­heen ja tar­jo­sin kuu­li­joil­le an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia, ja tuo sama van­hus ko­hot­ti­kin kä­ten­sä pyy­tä­mään tuo­ta evan­ke­liu­mia. Seu­ro­jen pää­tyt­tyä hän vie­lä hy­myi­li on­nel­li­sen nä­köi­se­nä ja sa­noi: ”Oli iha­na kuun­nel­la.”

Se oli Ju­ma­lan an­ta­ma op­pi­tun­ti mi­nul­le, joka olin jos­kus miet­ti­nyt si­tä­kin, ovat­ko nuo seu­rat ai­van tur­hia.

Kyl­vä­ji­nä us­ko­vai­set tun­te­vat ole­van­sa kai­kin puo­lin puut­teel­li­sia. Näin lau­lun­te­ki­jä­kin on kir­joit­ta­nut: ”Her­ra­ni, pel­lol­la­si niin vä­hän työ­tä tein, ja sirp­pi kä­des­sä­ni sie­men­tä pel­toon vein. Toi­voi­sin edes yh­den Her­ral­le val­miin lyh­teen tai­vaa­seen kyp­sy­vän.” (SL 227:3.)

Sa­nan­kyl­vä­jä saa luot­taa sii­hen, et­tä kyl­vet­ty sana an­ne­taan tai­vaas­ta. Mo­nes­ti ei edes tie­dä, mil­lai­seen maa­pe­rään kyl­vää. Kyl­vö­työ ei kui­ten­kaan kos­kaan ole tur­haa. Ko­val­ta ja kui­val­ta näyt­tä­vä maa­pe­rä saat­taa jos­kus itää jopa kau­an sen jäl­keen, kun kyl­vä­jän maal­li­nen maja on jo pu­ret­tu.

Psal­min kir­joit­ta­ja iloit­si vai­vo­jen kes­kel­lä teh­dyn kyl­vö­työn he­del­mis­tä: ”Jot­ka kyy­ne­lin kyl­vä­vät, ne rie­mui­ten kor­jaa­vat. Jot­ka it­kien me­ne­vät kyl­vä­mään vak­kaan­sa kan­ta­en, ne rie­mui­ten pa­laa­vat ko­tiin lyh­teet sy­lis­sään.” (Ps. 126:5–6.)

Kyl­vä­jän­kin osas­sa tär­kein­tä on se, et­tä saa it­se ol­la ar­mos­ta us­ko­mas­sa. ”Kyl­vä­jät vai­van tiel­lä, kiit­tä­vät ar­mos­ta, kun ni­men­sä on heil­lä, elä­män kir­jas­sa” (SL 223).

Teks­ti: Os­mo Heik­ka­la

Ku­vi­tus­ku­va: Mer­vi Hy­vö­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 8.5.2019