Raamatun alkulehdiltä voi lukea, kuinka Jumala loi maailman. Kaikki elävä ja eloton luonto muistuttaa Jumalan viisaudesta ja läsnäolosta.
Myös ihmisille Jumala on antanut olemassaolon lahjan osana luomakuntaa. Ihminen on saanut erityisen tehtävän täyttää maa voidakseen vaalia kaikkea elämää. Luotuaan taivaan ja maan Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen lepopäiväksi (1. Moos. 1:26–2:3).
Ihminen asetettiin paratiisin vartijaksi, mutta hän ei osannut valvoa itseään. Syntiinlankeemuksen kirous muutti ihmisen ja maan suhteen kamppailuksi, jossa ihmisen on löydettävä ravintonsa ohdakkeiden seasta vaipuakseen lopulta maan tomuun (1. Moos. 3:17–19). Ihmisen lankeemuksen vuoksi kaiken luodun tuli alistua katoavaisuuden alaisuuteen (Room. 8:20).
Jumala on säätänyt ihmiselle työn ja levon luomakunnassaan. Jeesus opetti, että sapatti on ihmistä varten (Mark. 2:27).
Mooseksen kirja kertoo, että sapatin lahja annettiin myös muulle luomakunnalle. Seitsemäntenä päivänä härät ja aasit saivat virkistäytyä työn raadannasta. Myös pellot ja puutarhat saivat joka seitsemäs vuosi kasvaa niin, että vain köyhillä ja villieläimillä oli lupa syödä niiden satoa. (2. Moos. 23:11–12.)
Maatalousyhteiskunta on täällä pohjolassa sadassa vuodessa muuttunut kulutusyhteiskunnaksi. Härät ja aasit ovat useimmille outoja, pellot ja puutarhat joidenkin työ- ja harrastuspaikkoja. Kuitenkin ihmiset syövät joka päivä maan antimia. Monet niistä on tuotu kaukaa, kenties härän kyntämältä pellolta tai aasin kuljettamana.
Ihmisen ja maan suhde on yhä kamppailua. Maatalouden koneellistuminen, kemikalisaatio ja kasvinjalostus ovat vähentäneet aliravitsemusta, mutta leipää syödään yhä otsa hiessä.
Edistysaskeleet ovat myös osoittaneet varjopuolensa, joiden vuoksi maatalousmaan pilaantuminen, metsäkato ja vesipula ovat maailmalla suuria ongelmia. Ylikulutuksen, lajikadon ja ilmastonmuutoksen aikakaudella ajatus sapatin antamisesta maalle ja sen elämälle nousee uudella tavalla ajankohtaiseksi.
Jumala, joka on luonut maailman ja alistanut sen katoavaisuuden alle, on myöskin lopulta antava luoduilleen rauhan. Paavali, joka monilla matkoillaan näki ihmisen ja maan kamppailua, kirjoitti roomalaisille: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet osaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.” (Room. 8:20–23.)
Syntiin langennut ihminen saa Kristuksessa ja hänen evankeliumissaan omistaa uuden luomisen Hengen, joka avaa portin takaisin paratiisiin. Tämän ajan ja sen kamppailujen jälkeen Jumalan lasten ruumiit uudistuvat kirkkauteen ja kauneuteen taivaallisen Isän edessä. Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan (2. Piet. 3:13, Ilm. 21:5).
Jo täällä huokausten ajassa Jumalan lapset saavat heijastaa Luojan kunniaa ja hänen rakkauttaan ihmistä ja koko luomakuntaa kohtaan. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus (1. Kor. 13:13).
Mikko Pisilä
Julkaistu Päivämiehessä 2.10.2019
Kuvituskuva: A.-L.S.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys