Mau­no He­po­la

Tun­tuu­ko si­nus­ta äi­ti tai isä sil­tä, et­tä et osaa opet­taa lap­sil­le­si us­ko­na­si­oi­ta? Jo Raa­ma­tun tun­te­muk­se­si tun­tuu ohu­el­ta, mut­ta puut­tuu myös luon­te­via ti­lai­suuk­sia kään­tää kes­kus­te­lu us­koon. Pel­käät, et­tä lap­se­si jou­tu­vat huk­ka­teil­le, ulos us­kos­ta. Nämä ovat hy­vin ylei­siä tun­te­muk­sia. Edes mi­nul­le, pa­pil­le, joka olen opis­kel­lut tun­te­maan ja käyt­tä­mään Raa­mat­tua, ei ole kos­kaan ol­lut help­poa toi­mia ko­ti­pap­pi­na.

Raa­ma­tus­sa pi­de­tään tär­ke­ä­nä, et­tä lap­sia ope­te­taan tär­keim­mis­sä asi­ois­sa. Jo Moo­ses neu­voi kan­saan­sa: ”Pidä ai­na mie­les­sä­si nämä käs­kyt, jot­ka minä si­nul­le tä­nään an­nan. Te­roi­ta nii­tä ali­no­maa las­te­si mie­leen ja puhu niis­tä, olit­pa ko­to­na tai mat­kal­la, ma­kuul­la tai jal­keil­la.” (5. Moos. 6:6–7.) Uu­sil­le su­ku­pol­vil­le piti ker­toa myös Ju­ma­lan avus­ta en­ti­si­nä ai­koi­na: ”Kun poi­ka­si ai­ka­naan ky­syy si­nul­ta: ’Mitä tämä mer­kit­see?’, niin sano hä­nel­le: ’Vä­ke­väl­lä kä­del­lään Her­ra vei mei­dät pois Egyp­tis­tä, or­juu­den maas­ta.’” (2. Moos. 13:14.)

Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa­kin nä­kyy, et­tä elä­vä us­ko kul­ki su­vus­sa, jo­ten us­kon las­ten opet­ta­mi­sen kuu­lu­neen asi­aan alus­ta as­ti. Ti­mo­teuk­sel­le Paa­va­li kir­joit­ti: ”Kii­tän Ju­ma­laa, kun muis­tan sen vil­pit­tö­män us­kon, joka si­nul­la on ja joka oli jo iso­äi­dil­lä­si Loo­ik­sel­la ja äi­dil­lä­si Eu­ni­kel­la; myös si­nul­la se on, sii­tä olen var­ma” (2. Tim. 1:5). Täs­tä olen kuu­le­vi­na­ni, et­tä eri­tyi­ses­ti äi­deil­lä oli tär­keä osa ko­ti­pap­pei­na.

Us­koa ope­te­taan ja siir­re­tään seu­raa­vil­le su­ku­pol­vil­le muu­ten­kin kuin sa­noil­la. Us­ko ei ole har­ras­tus, jo­hon han­kim­me tai­to­ja ja otam­me ne käyt­töön, kun läh­dem­me har­ras­ta­maan. Us­ko on ko­ko­ai­kais­ta elä­mää. Us­kon tu­lee nä­kyä elä­mäm­me va­lin­nois­sa, asen­teis­sa, ta­vas­sam­me suh­tau­tua ih­mi­siin ja pal­jos­sa muus­sa. Sen tu­lee nä­kyä kai­ken ai­kaa. Tämä elä­män­ta­pa opet­taa lap­sia ja las­ten­lap­sia ihan il­man sa­no­ja­kin.

Jou­dum­me tun­nus­ta­maan, et­tä elä­mäm­me on har­voin noin hy­vää ja py­hää. Sie­lun­vi­hol­li­nen te­kee tar­jouk­si­aan Ju­ma­lan tah­don vas­tai­ses­ta elä­mäs­tä. Mon­ta ker­taa hai­rah­dum­me. Kui­ten­kin us­kon pe­rin­tö vä­lit­tyy eteen­päin. Lan­get­tu­am­me tie­däm­me pyy­tää an­teek­si ja kor­ja­ta, mitä olem­me rik­ko­neet. Las­ten on hyvä tie­tää täs­tä kor­jaa­mi­ses­ta­kin. An­teek­si saa­tu­am­me Ju­ma­lan ar­mo opet­taa suun­tau­tu­maan koh­ti sitä, mitä Ju­ma­la tah­too. An­teek­si­an­ta­muk­ses­sa on myös voi­maa. Tä­män kai­ken lap­set voi­vat näh­dä ja op­pia.

Ope­tam­me lap­si­am­me myös yh­des­sä. On tär­ke­ää käy­dä Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa ja yh­del­lä kool­la seu­rois­sa, ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa, raa­mat­tu­luo­kis­sa, py­hä­kou­luis­sa ja muis­sa vas­taa­vis­sa ti­lai­suuk­sis­sa. Yh­tei­nen us­ko vah­vis­tuu, ja lap­si­kin nä­kee, et­tä sama ko­din us­ko on tär­keä myös mo­nel­le muul­le. Rip­pi­kou­lu on ker­taus­kurs­si kai­kes­ta sii­tä, mitä ko­to­na ja yh­tei­ses­ti on eh­dit­ty sa­noin ja te­oin opet­taa nel­jän–vii­den­tois­ta vuo­den ai­ka­na. Nuo Moo­sek­sen käs­kyt­kin siel­lä ker­ra­taan.

Vie­lä on hyvä muis­taa, et­tä käs­ky­jä ei ole an­net­tu meil­le tai­vaan tiek­si. Ne suo­jaa­vat mei­tä mo­nel­ta pa­hal­ta. Kai­kes­sa vaa­ti­vuu­des­saan ne oh­jaa­vat mei­tä tur­vau­tu­maan Ju­ma­lan ar­moon. Vain Jee­sus on täyt­tä­nyt lain. Hän teki sen mei­dän puo­les­tam­me. Ar­mos­ta, us­kon avul­la, saam­me Jee­suk­sen an­si­on omak­sem­me, ja sil­lä ta­voin kel­paam­me Ju­ma­lal­le. Ar­mon on tar­koi­tus opas­taa mei­tä ha­lu­a­maan Ju­ma­lan tah­don to­teu­tu­mis­ta. Sik­si Jee­sus­kin sa­noi mo­nel­le ar­mah­ta­mal­leen: ”Mene, älä­kä enää syn­tiä tee” (Joh. 8:11).