Var­hai­nen ke­vät toi mu­ka­naan kii­reen ran­ta­sau­nan ra­ken­ta­jal­le. Mök­ki­ran­taan joh­ta­va tie kul­kee kos­te­an suon­lai­dan yli. Vä­lil­lä näyt­ti jo sil­tä, et­tä sora-au­toa kan­ta­va rou­ta su­laa tiel­tä en­nen ai­ko­jaan ja ra­ken­ta­mi­nen siir­tyy tu­le­vai­suu­teen.

Ran­ta­sau­nan ra­ken­nuk­sil­le vie­vän tien pin­ta oli muut­tu­nut upot­ta­vak­si mu­dak­si, jota myö­ten jal­ka­mies­kin sai kul­kea va­ro­en. Tal­vel­la ran­taan pää­see pai­na­val­la­kin ka­lus­tol­la, ke­säl­lä ei niin­kään. Toi­voin siis na­pak­kaa ja pit­kää pak­kas­ta.

Pi­dän läm­pi­mäs­tä ja au­rin­koi­ses­ta ke­vääs­tä. Sik­si pak­ka­sen toi­vo­mi­nen tun­tui ris­ti­rii­tai­sel­ta, mut­ta se oli vält­tä­mä­tön­tä ra­ken­ta­jal­le. Tie­sin, et­tä mo­nel­la muul­la­kin ra­ken­ta­jal­la oli sama ta­voi­te. Täl­lä ker­taa toi­vee­ni to­teu­tui täy­del­li­ses­ti. Yö­pak­ka­nen ko­vet­ti tien, ja ra­ken­ta­mi­nen sai jat­kua on­gel­mit­ta.

Toi­vee­ni riip­pui siis ta­voit­tees­ta­ni. Elä­mäs­sä tu­lee tä­män täs­tä vas­taan ti­lan­tei­ta, jois­sa sama asia näyt­tää eri nä­kö­kul­mas­ta kat­so­en hy­vin eri­lai­sel­ta, jos­kus jopa ai­van päin­vas­tai­sel­ta.

Ju­ma­lan Poi­ka on läs­nä

Eri­lais­ten asi­oi­den edes­sä on hyvä kes­kus­tel­la avoi­mes­ti lä­heis­ten kans­sa, jot­ta ym­mär­täi­sim­me tois­tem­me nä­kö­kul­mia. Näin on var­sin­kin sil­loin, jos asia on it­sel­lem­me vie­ras. Par­haas­sa ta­pauk­ses­sa ym­mär­räm­me tois­tem­me ta­voit­teet, mikä aut­taa mei­tä säi­lyt­tä­mään kun­ni­oi­tuk­sen eri­lai­suut­tam­me koh­taan.

Sama asia voi ol­la eri ih­mi­sil­le hy­vin eri­lai­nen riip­pu­en nä­kö­kul­mas­ta ja omis­ta ko­ke­muk­sis­ta sekä elä­män­ti­lan­tees­ta. Kui­ten­kin us­ko­vai­sil­le Kris­tuk­sen läs­nä­o­lo seu­ra­kun­tan­sa kes­kel­lä on ”hyvä haju Kris­tuk­ses­sa” (2. Kor. 2:15). Ju­ma­lan po­jan läs­nä­o­lo Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ei jää sa­lai­suu­dek­si yh­del­le­kään Ju­ma­lan lap­sel­le. Sen tun­nis­ta­vat kaik­ki Kris­tuk­sen omat merk­ki­nä elä­mäs­tä ja au­tuu­des­ta.

Kris­tus tar­jol­la kai­kil­le

Kris­tuk­sen tun­te­mi­sen tuok­su le­vit­täy­tyy joka paik­kaan, ja sen tun­te­vat myös ar­mos­ta osat­to­mat. Heil­le tuok­su ei ole kui­ten­kaan miel­lyt­tä­vä, sil­lä hei­dän nä­kö­kul­man­sa on toi­nen. Heil­le Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nas­ta le­vit­täy­tyy ”kuo­le­man haju, joka tuo kuo­le­man” (2. Kor 2:16). Näin Raa­mat­tu opet­taa.

Raa­ma­tun sa­naa tu­lee ju­lis­taa ”Ju­ma­lan edes­sä ja Kris­tus­ta pal­vel­len, vää­ren­tä­mät­tö­mä­nä ja sel­lai­se­na kuin se tu­lee Ju­ma­lal­ta” (2. Kor 2:17). Ju­ma­lan lap­sil­le on hy­vin tut­tua ilo, joka syn­tyy seu­ra­kun­nan kes­kel­lä Kris­tuk­sen tun­te­mi­ses­ta. He tun­te­vat sei­men lap­sen omak­seen ja ha­lu­a­vat ol­la hä­nen luo­naan.

Tut­tua on myös pa­hen­nus, joka toi­si­naan syn­tyy Ju­ma­lan sa­nan ju­lis­ta­mi­ses­ta. Toi­veem­me kui­ten­kin on, et­tä jo­kai­sen nä­kö­kul­ma voi­si muut­tua niin, et­tä he sai­si­vat tun­tea Kris­tuk­sen oma­na va­pah­ta­ja­naan.

Pak­ka­sil­ma ja au­rin­ko kuu­lu­vat yh­teen. Pit­kän, pi­me­än ja pil­vi­sen­kin al­ku­ke­vät­tal­ven jäl­keen au­rin­ko saa kai­ken su­la­maan. Koh­ta sam­ma­let ja var­vut ki­mal­te­le­vat ve­si­pi­sa­rois­ta ja pu­rot täyt­ty­vät. Sam­mu­tan rai­vaus­sa­han ja kuun­te­len. Kaik­ki on hy­vin.

Ar­to Paa­vo­la Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 9.4.2014