Tänä päi­vä­nä ih­mi­sel­lä on usein mah­dol­li­suus teh­dä it­se­näi­siä rat­kai­su­ja, va­li­ta va­paas­ti ja mää­rä­tä oman elä­män­sä suun­ta.

Täl­lä ke­hi­tyk­sel­lä on myös var­jo­puo­len­sa. It­se­kes­kei­sek­si muut­tu­nut elä­män­ta­pa joh­taa hel­pos­ti piit­taa­mat­to­muu­teen Ju­ma­lan sa­naa koh­taan. Sa­mal­la se voi rik­koa ih­mis­suh­tei­ta ja tur­val­li­sen yh­tei­se­lä­män ar­vo­ja.

Kuu­li­ai­suus ja toi­sen ih­mi­sen kun­ni­oit­ta­mi­nen al­ka­vat jo van­hem­pien kun­ni­oit­ta­mi­ses­ta, jo­hon nel­jäs käs­ky ih­mis­tä opas­taa. Käs­ky si­säl­tää myös lu­pauk­sen: ”jot­ta me­nes­tyi­sit ja kau­an eläi­sit maan pääl­lä” (Ef. 6:3).

On­nel­li­nen Joo­sef

Kris­ti­no­pin mu­kaan Ju­ma­la il­mai­see it­sen­sä meil­le eri­lai­sis­sa ih­mis­koh­ta­lois­sa. Nii­tä on tal­len­net­tu Raa­mat­tuun, jot­ta op­pi­sim­me ym­mär­tä­mään Ju­ma­lan tar­koi­tus­ta.

Us­kon kuu­li­ai­suu­den mer­ki­tys tu­lee esil­le esi­mer­kik­si Egyp­tin kor­keim­man vir­ka­mie­hen, Joo­se­fin sekä ku­nin­gas Sau­lin elä­mäs­sä. Se, mitä ta­pah­tui hei­dän elä­mäs­sään, voi ta­pah­tua myös mei­dän elä­mäs­säm­me.

Joo­sef oli on­nel­li­nen nuo­ri, mut­ta vel­jien­sä ka­teu­den seu­rauk­se­na hän jou­tui or­jak­si vie­raa­seen maa­han. Joo­sef koki vai­noa, ah­dis­tus­ta, kiu­sauk­sia ja me­nes­tys­tä, mut­ta säi­lyt­ti kai­kis­sa vai­heis­saan us­kon kuu­li­ai­suu­den. Joo­se­fin ker­ro­taan ol­leen on­nel­li­nen, vaik­ka hän oli jou­tu­nut van­ki­laan pe­rät­tö­mien syy­tös­ten vuok­si. Ko­et­te­le­mus­ten jäl­keen Joo­sef nou­si kor­ke­aan ase­maan. Hän säi­lyt­ti nöy­rän sy­dä­men vas­tuul­li­ses­sa teh­tä­väs­sään. Sa­mal­la hän ym­mär­si, et­tä Ju­ma­lal­la on suun­ni­tel­ma sekä hä­nen et­tä koko Egyp­tin kan­san va­ral­le. Joo­se­fin kuu­li­ai­suus koi­tui siu­nauk­sek­si hä­nen it­sen­sä li­säk­si per­heel­le, su­vul­le ja koko Egyp­tin maal­le. Vel­jil­leen Joo­sef an­toi sy­dä­mes­tään an­teek­si. (1. Moos.45:5; 50:20.)

Saul – va­roit­ta­va esi­ku­va

Saul oli syn­tyi­sin vaa­ti­mat­to­mis­ta olois­ta. Hän oli va­loi­sa­luon­tei­nen, nöy­rä, äly­käs ja ko­mea, ”pää­tään pi­tem­pi mui­ta”. Sau­lin elä­mä­nu­ra nou­si no­pe­as­ti: Ju­ma­lan käs­kys­tä pro­feet­ta Sa­mu­el voi­te­li hä­net yl­lät­tä­en ku­nin­kaak­si. Saul me­nes­tyi Ju­ma­lan neu­vo­ja kuun­nel­len. Me­nes­tyk­sen myö­tä Saul kui­ten­kin yl­pis­tyi ja muut­tui it­se­kes­kei­sek­si. Hän las­kel­moi, min­kä ver­ran Ju­ma­lan käs­ky­jä on nou­da­tet­ta­va. Saul toi­mi us­kon kuu­li­ai­suu­den si­jas­ta oman jär­ken­sä mu­kai­ses­ti, kuun­nel­len kan­san ään­tä ja et­sien rat­kai­suis­saan maa­il­man kun­ni­aa.

Tot­te­le­mat­to­muu­ten­sa vuok­si Saul me­net­ti us­kon­sa. Mit­kään ”le­py­ty­suh­rit” ei­vät kel­van­neet Ju­ma­lal­le. Sau­lin syn­nin­tun­nus­tus­kaan ei kel­van­nut, kos­ka hän syyl­lis­ti kan­saa ja ka­tui te­ko­jaan vain vi­ran me­net­tä­mi­sen pe­los­ta. Sau­lis­ta tuli on­ne­ton ja synk­kä­mie­li­nen, ja hä­nen tien­sä kul­ki alas­päin. Kan­sa­kin koki ras­kai­ta tap­pi­oi­ta. Saul lan­ke­si tap­pi­o­taan pe­lä­ten lo­pul­ta it­se­tu­hoi­seen kuo­le­maan.

Isä, an­na meil­le an­teek­si

Me­kin saa­tam­me hel­pos­ti las­kel­moi­da elä­vän Ju­ma­lan edes­sä. Vaa­ra­na on jou­tua tot­te­le­mat­to­muu­teen, jos em­me ha­lua ol­la kuu­li­ai­sia Ju­ma­lan sa­nal­le, Ju­ma­lan sa­naan si­do­tun oman­tun­non ää­nel­le em­me­kä Ju­ma­lan seu­ra­kun­nal­le, joka on Kris­tuk­sen ruu­mis (Ef. 4:4; 5:32). Ju­ma­la an­ta­koon meil­le kuu­li­ais­ta miel­tä, et­tä em­me jou­tui­si Sau­lin tiel­le, vaan pyy­täi­sim­me sy­dä­mes­täm­me an­teek­si vir­hei­täm­me. Kuu­li­ai­suus on pa­rem­pi kuin uh­ri. (Ks. 1. Sam. 15:22–26.)

Jee­sus, Ju­ma­lan Poi­ka ru­koi­lee mei­dän puo­les­tam­me, et­tä kil­voit­te­li­sim­me va­lon tiel­lä, em­me­kä maa­il­man pai­neen vuok­si me­net­täi­si roh­keut­tam­me tun­nus­taa ja puo­lus­taa elä­vää us­ko­am­me. Ih­meel­li­nen on Jee­suk­sen rak­kaus, kun hän vas­tus­ta­jien­kin puo­les­ta ru­koi­lee: ”Isä an­na heil­le an­teek­si, sil­lä he ei­vät tie­dä, mitä he te­ke­vät.” Jee­sus on kuu­li­ai­suu­des­saan an­sain­nut kai­kil­le hä­neen tur­vaa­vil­le van­hurs­kau­den (Room. 5:19).

Mark­ku Sep­pä­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 8.7.2015