Mikko Pisilä
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Tämä kysymys on ihmisen mielessä eri muodoissaan joka päivä. Mielessä on suunnitelmia ja tavoitteita mutta myös epäilyksiä ja uhkakuvia. On paljon asioita, joita ihminen ei voi itse ratkaista.
Toivo on asenne, joka luottaa hyvän tulevaisuuden mahdollisuuteen. Yhdessä rohkeuden kanssa se asettuu pelkoa ja epätoivoa vastaan. Toivo saa ihmisen toimimaan hyvän puolesta. Se antaa elämälle suunnan kohti valoa.
Usko antaa toivolle pohjan. Elämäänsä voi toivoa sellaisia asioita, joita pitää todellisina ja mahdollisina. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr. 11:1).
Usko ja toivo ovat ihmisen henkisiä ominaisuuksia, mutta myös Jumalan lahjoja. Syvimmässä merkityksessään ne suuntautuvat kohti Jumalaa, ikuisen elämän antajaa. Ilman häntä elämä, onni ja toivo raukeavat lopulta tyhjiin (Ef. 2:12).
Jumalan lapsen toivo ankkuroituu ikuisuuteen (Hepr. 6:19). Siksi mikään tai kukaan ei voi tehdä sitä tyhjäksi (Room. 8:24–39). Paavali rohkaisi roomalaisia: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (Room. 5:1).
Paavali jatkaa: ”Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:2–5.) Jeesus opetti: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua” (Matt. 10:28).
Evankeliumin kautta ihminen saa toivon. Apostoli kirjoittaa kolossalaiskirjeessään: ”Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla, ja minusta, Paavalista, on tullut sen palvelija. Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne.” (Kol. 1:23–24.)
Paavali kertoo, että sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, hän täyttää omassa ruumiissaan Kristuksen ruumiin hyväksi, joka on seurakunta.
”Minusta on tullut sen palvelija, kun Jumala suunnitelmansa mukaisesti uskoi minun tehtäväkseni ilmoittaa teille täydellisesti sanansa – – Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo” (Kol. 1:25–27)
Kun toivo täyttyy, alkaa kiitos. Job on annettu uskovaisille esikuvaksi kärsivällisyydestä ja toivosta (Jaak. 5:11). Kärsimystensä keskellä hän jaksoi antaa Jumalalle kunnian. Hänen toivonsa ylettyi Jumalan istuimen eteen: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (Job. 19:25–27.)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys